Julkaistu: 10.09.2012
Aihe: Vieraskynä
Avainsanat: , ,

Ajatuksia peliriippuvuudesta ja sen hoidosta

Asiantuntemukseni peliriippuvuudesta perustuu kokemuksiini tutkijana peliriippuvuuden kuntoutusprojektissa. Tuolloin, yli kymmenen vuotta sitten, Sosiaalipedagogiikan säätiö suunnitteli ja toteutti muutamia kuntoutuskursseja peliriippuvuudesta kärsiville Tampereen seudulla. Projektia rahoitti RAY. Kuntoutus perustui mielenkiintoiseen yhdistelmään erilaisia lähestymistapoja. Siihen kuului fysioakustista hoitoa, asiantuntijoiden tietoiskuja mm. peliautomaattien voittoja säätelevästä tilastomatematiikasta, luovia menetelmiä (kuva- ja musiikkiterapian keinoja), ryhmäkeskusteluja ja jopa kulttuurikäyntejä. Kokonaisuus koostui neljästä eri jaksosta, joissa yksilö- ja ryhmävaiheet vuorottelivat.

Nuorelle tutkijalle itse kuntoutusmenetelmä ja siitä saadut tulokset olivat hyvin innostavia. Varsinaisen tutkimusraportin ohella päätimme tutkijakollegani Tuomas Eerolan sekä silloisen työnantajani suostumuksella kirjoittaa kokonaisuudesta myös kirjan. Se ilmestyi vuonna 2001 nimellä ”Hallitsetko sinä pelejä vai pelit sinua? Tutkimus ongelmapelaajien monimenetelmäisestä kuntoutusprojektista”. Selatessani nettiä tämän blogikirjoituksen kirvoittamana, havaitsin kirjan yhä olevan saatavissa.

En tiedä tarkoin, mitä kaikkea tuon jälkeen on peliriippuvuuskuntoutuksen ja -tutkimuksen saralla tapahtunut, mutta todennäköisesti ei mitään mullistavaa kuitenkaan. Kuntoutusprojektimme oli käsittääkseni yksi ensimmäisiä Suomessa, joka oli kokonaan suunniteltu ongelmapelaamisen ympärille. Myöskään maailmalta ei löytynyt kovinkaan monia räätälöityjä menetelmiä. Useimmiten peliongelmia hoidettiin niin meillä kuin muuallakin osana olemassa olevia riippuvuuskuntoutusohjelmia tai -menetelmiä. Ne perustuivat usein pohjimmiltaan kemiallisten riippuvuuksien hoitoon (alkoholi, huumeet).

Mikä johtaa peliongelmaan?

Ellei aivan viimeaikainen tutkimus ole tuonut jotain mullistavaa uutta, on vallitseva käsitys se, että kaikkien addiktioiden taustalla on pohjimmiltaan samoja mekanismeja. Toisin sanoen, addiktio itsessään (seksi, alkoholi, huumeet, pelit…) määräytyy enemmänkin ärsykeolosuhteista, ympäristöstä ja kontekstista, mutta itse addiktio-ongelman kehittymisen taustalla nähdään tiettyjä yhtäläisyyksiä. Toisaalta, addiktion kehittyessä näyttää kyllä siltä, että ”erikoistumista” tapahtuu ja itselläni onkin tässä suhteessa hieman kaksijakoinen mieli sen suhteen, soveltuvatko geneeriset (riippuvuusongelmaa määrittelemättömät) hoito-ohjelmat hyvin tietyn, pitkälle erikoistuneen ongelmatyypin, kuten peliriippuvuuden, hoitoon.

Projektissamme saimme varsin paljon tietoa peliongelman kehittymisen taustoista. Itselleni melkoinen hämmästys oli se, että mitään stereotyyppistä kuvaa ongelmapelaajasta ei voitukaan rakentaa. Oli kaikenikäisiä, eri sosioekonomisia ryhmiä edustavia, yksinäisiä, parisuhteessa eläviä, työttömiä ja työssä käyviä ongelmapelaajia. Oli myös ongelmapelaajia, joilla ei ollut muita riippuvuuksia, mutta myös heitä, joilla ongelmapelaaminen yhdistyi erityisesti kemiallisiin riippuvuuksiin tai muihin ongelmiin. Minulle muodostuikin sellainen käsitys, että peliongelman syntyyn ei ole yhtä yksittäistä tekijää. Toisaalta oli selvästi havaittavissa, että ongelmapelaamiselle altistavia tekijöitä kyllä löytyy.

Tuonaikainen tutkimus osoitti varsin selvästi, että yksi ongelmapelaamiseen (kenties muihinkin addiktioihin) altistava piirre on impulssikontrollihäiriö. Tämä jo varhaislapsuudessa havaittava piirre (osin synnynnäinen ja perinnöllinen, osin ympäristötekijöiden muovaama) näkyy jo pienellä lapsella kyvyttömyytenä pidättää tarpeen tyydytystä. Niinpä lapsi ajelehtii välittömän positiivisen ”kiksin” ohjaamana ilman kontrollia tilanteesta toiseen. Hän ei mieti, ei keskity, ei suunnittele, ei harkitse. Luonnollisesti kasvuympäristö, jossa selkeitä rajoja ei esimerkiksi vanhempien taholta aseteta, on omiaan pönkittämään ongelman kehittymistä. On tutkimustietoa, jonka mukaan osa aikuisiän addiktio-ongelmista selittyisi impulssikontrollin puutteella, joka siis on havaittavissa jo lapsuudessa.

Kaikki olisi liian helppoa, jos impulssikontrollihäiriö olisi ainoa selitys. Tutkimuksessamme havaitsimme selkeästi myös varsin toisenlaisia polkuja kohti ongelmapelaamista. Havaitsimme näet selvästi myös psykohistoriaan ja elämäntilanteisiin kytkeytyviä tekijöitä, jotka ongelmapelaajien itsensä kertoman mukaan ovat olleet johtamassa riippuvuuteen. Oma lukunsa olivat toisaalta ne kuntoutujat, joiden kohdalla oli vaikea löytää erityistä syytä peliongelmaan.

Peliongelma ja muut ongelmat

Ryhmissä keskusteltiin paljonkin siitä, kumpi on ensin, muna vai kana. Toisin sanoen, johtaako peliongelma muihin ongelmiin vai toisin päin. Joka tapauksessa, kaikilla kuntoutujilla oli erilaista oirehdintaa varsinaisen pääongelman lisäksi. Kenties tyypillisin ja kaikkia koskeva oiretyyppi oli jatkuva ahdistuneisuus ja levottomuus ja yleinen psykofyysinen stressitila. Huomattavasti tavallista enemmän esiintyi kuntoutujilla myös psykosomaattisia sairauksia ja häiriöitä. Jotkut kuntoutujat totesivat, että ne harvat hetket, jolloin oli mahdollista saada ohikiitävää helpotusta ja unohdusta, liittyivät pelaamisen antamiin mielihyvä- ja flow-kokemuksiin.

Kuten muidenkin addiktio-ongelmien kohdalla, näytti myös ongelmapelaajilla olevan voimakas taipumus täyttää koko valveillaoloaikansa pelaamiseen liittyvillä ajatuksilla. Useat kuntoutujat kertoivat siitä, miten lähes kaikki muut asiat elämässä olivat toissijaisia. Pahimmassa tapauksessa jopa merkityksettömiä. Kun mieli on varattu yhdellä isolla asialla, muita asioita ei vain elämään mahdu. Sanomattakin on selvää täten, että ihmissuhde- ja parisuhdeongelmat liittyivät hyvin läheisesti kuntoutujien elämään. Vakavia taloudellisia vaikeuksia oli ymmärrettävistä syistä kaikilla.

Kun kuntoutuja pääsi irti pelaamisesta – tätä tapahtui monen kuntoutujan kohdalla prosessin aikana – oli vapautuneisuuden ja huojentuneisuuden tunne aluksi huumaava. Jo unohtuneet tai sivuutetut positiiviset asiat kuten omaiset, ystävät ja harrastukset alkoivat palata elämään voimavarana ja mieliala koheni nopeasti. Tällainen euforia ei toisaalta kestä kovin kauan ja kuntoutuksen suunnittelijoilla olikin hyvin tiedossa, että ongelmaa ei ole voitettu sillä hetkellä kun siitä on konkreettisesti vapauduttu.

Näkökulmia peliongelman hoitoon

Näin jälkikäteen voisinkin mielipiteenäni sanoa, että peliongelmakuntoutuksen tulisi koostua lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteista seuraavasti:

1) ”Katkaisuhoito”, jossa päätavoite on päästä irti pelaamisesta. Tässä vaiheessa saatetaan tarvita melko radikaalejakin keinoja. Kuntoutujan on tiedostettava ongelmansa ja revittävä itsensä irti ongelmapelaamisesta. Tässä vaiheessa pelaamista käsitellään useilta eri puolilta ja ongelman syvyys ja sen moniulotteisuuden ymmärtäminen tuottaa lisääntyvää tuskaa. Monipuoliset tukitoimet ja säännölliset kuntoutustapaamiset ovat tarpeen.

2) ”Selviytymishoito”, jossa päätavoite on oppia elämään ilman pelaamista. Kuntoutuja saattaa tuntea varsin nopeasti, että kun pelaamista ei enää ole, ei ole ongelmaakaan. Kuntoutusmotivaatiokin saattaa tässä vaiheessa laskea kun tunne avuntarpeesta vähenee. Arki kuitenkin koittaa ja tuo kiusaukset mukanaan. Pelaaminen on täyttänyt niin suuren osan elämästä, että sen tilalle on saatava paljon sisältöä. Myös sellaista sisältöä, joka intensiteetiltään tarjoaa edes jotakuinkin samanlaisia ”fiboja” kuin pelaaminen. Helpommin sanottu kuin tehty, ja samalla haaste myös kuntoutusohjelmalle kun kuntoutusmotivaatiota olisi vielä tämän ”saattovaiheen” ajan kyettävä pitämään yllä.

Havaitsimme jo projektimme aikoina – ja sen jälkeen olen eri yhteyksissä kuullut samasta asiasta muiden asiantuntijoiden kautta – että ongelmapelaajia on melko vaikea tavoittaa. Yleisesti on tiedossa, että ongelmapelaajia on, mutta kun kuntoutusta järjestetään, rekrytointi saattaa olla hidasta ja hankalaa ja kuntoutukseen lähtemisen kynnys on korkea. En ole asiaa tutkimuksellisesti selvittänyt, mutta saattaa olla, että peliongelma on jopa muita addiktio-ongelmia vaikeampi tunnistaa ja myöntää. Voi olla myös niin, että peliongelmaan liittyvät häpeän tunteet ja salailutaipumus näyttelevät hyvinkin isoa roolia. Tästä osaltaan kertoo kokemuksemme esillä olleesta kuntoutusprojektista, jonka kaikilla osanottajilla ongelmat olivat jo niin isoja, että taustalla täytyy olla varsin pitkä ”piilossa pitämisen” jakso. Ilmeisesti ongelmapelaaja väittää itselleen ja läheisilleen niin pitkään kuin mahdollista, että asia on hallinnassa. Tämä on melko tyypillistä kyllä monille muillekin riippuvuuksille.

Pelaaminen, äly ja tunne

Ongelmapelaajat jakautuvat myös erilaisiin alaryhmiin, joita on viime aikoina varsinkin erilaisten nettipelien myötä tullut alati lisää. Alaryhmillä on omat kulttuurinsa ja viiteryhmänsä ja vaikka pohjimmiltaan kyse olisikin samasta ongelmasta, taitavat kolikkopelien ja vaikkapa nettipokerin pelaajien maailmat olla lopulta varsin kaukana toisistaan. Siinä, missä kolikkopelin pelaajalla ei ole mitään mahdollisuutta älyllä, taidolla ja pelistrategiavalinnoilla vaikuttaa lopputulokseen, arvioi nettipokerin pelaaja toimintaansa varmasti hyvinkin toisella tavalla. Periaatteessa tämä on myös mahdollista, sillä joissakin peleissä on varmasti oikeasti mahdollista pärjätä paremmin, jos on taitoa, tietoa ja älyä. Voikin olla hyvin vaikea nähdä eroa siinä, onko kyse ammattilaisuutta kohti kurkottavasta pelaamisesta vai varsin pitkällä olevasta peliongelmasta.

Vaikeata olisi toisaalta kategorisoida kolikkopelaajat tavallista vähä-älyisimmiksi henkilöiksi, joille vain kukaan ei ole kertonut, että mitä enemmän pelaat, sen varmemmin häviät. Oman kuntoutusprojektimme aikaan suurin osa pelaajista oli juuri kolikkopelien pelaajia ja joukossa oli hyvin älykkäitä ja pitkälle koulutettuja henkilöitä, joilla ei ollut mitään epäselvyyttä ymmärtää pelien toimintalogiikkaa. Riippuvuus näyttää kuitenkin menevän yli logiikan ja järjen. Riippuvuus on myös pitkälti tunneasia. Kuntoutujat kertoivat inhimillisiä sävyjä omaavista suhteistaan tiettyihin pelikoneisiin ja erilaisista fantastisista ja maagisista teorioista, joiden kautta uskoivat omaavansa erityisiä kykyjä vaikkapa todennäköisyyden lainalaisuuksien murtamiseen. Joillekin pelaamisen itsensä aiheuttama jännitys ja kiihko olivat ohimenevinäkin kokemuksina niin vastustamattomia, että kaikki muu oli toissijaista.

Loppusanat: Maailma on hektinen!

Hektinen maailmamme rakentuu yhä enemmän kaoottisista sirpaleista ja yltäkylläisestä tarjonnasta, jossa kaikki inhimilliset kiusaukset ja houkutukset on valjastettu markkinavoimille. Useinpa vielä hyväntekeväisyyden nimissä. Voi jospa Oy Veikkaus Ab ja RAY tietäisivät, millaisilla verirahoilla tämän kansakunnan kulttuuria ja hyvinvointia rahoitettavat! Ja samaan hengen vetoon – eikö ole kuitenkin hyvä asia, että Suomessa on jollakin tavoin tämä konteksti kontrollissa? Voi vain kuvitella mitä tapahtuisi, jos yhteiskunnan kontrolli kokonaan uhkapelimaailmasta katoaisi. Väläyksiä tästä voimme toki helposti nähdä kun suuntaamme katseemme Pohjois-Amerikkaan.

Flash-kulttuuri on maailma, josta nykylapset ja nuoret ammentavat maailmankuvansa ja oppinsa. Lyhytjännitteisyydestä, joka aikoinaan on ollut varsin tuomittava ja poisoppimista edellyttävä piirre, on tullut lähes kaiken informaation esittämisen syvin olemus. On siten hyvin todennäköistä, että tulevaisuuden vaikuttajat ja merkkihenkilöt ovat tyypiltään hyvin erilaisia kuin nykypäivän. Saattaa olla jopa niin, että tietyt käyttäytymispiirteet, jotka tänä päivänä liitetään lähinnä neurologisten häiriöiden yhteyteen, ovat tulevaisuudessa menestyksen avaintekijöitä.

Niin paljon kuin teknologinen kehitys ja informaatioyhteiskunta on ihmiselle antanutkin, on se tuonut muassaan paljon myös sopeutumista edellyttäviä sisältöjä, kuin myös kokonaan uudenlaisia ongelmia. Onkin erittäin todennäköistä, että erilaiset addiktio-ongelmat tulevat entisestään lisääntymään. Niiden meistä, joilla addiktiotaipumusta on, on entistä vaikeampaa välttyä ongelmiin törmäämistä.

Jaakko Erkkilä
Professori, Musiikin laitos, Jyväskylän yliopisto.

ooter(); ?>