Julkaistu: 01.06.2016
Aihe: Vieraskynä

Kokemuksia Kalajoen voimavarakurssilta

Läksin Kalajoen Voimavarakurssille avoimin, mutta erittäin motivoitunein mielin. Henkilökohtaisesti kurssi sattui minulle mitä parhaimpaan ajankohtaan. Syksyllä kävin Peli poikki -ohjelman, jonka avulla sain peliriippuvuuteeni hallintaan, mutta nyt kesää kohti kiusaukset ja peliajatukset olivat niin voimakkaita, että uskoin piakkoin repsahtavani ja olin jo hiljalleen antamassa periksi.

Etukäteen saatu kurssiohjelma ei juurikaan kertonut muuta kuin päivien teemat. Päivät näyttivät pitkiltä, ohjelmaa yhdeksästä viiteen. Eniten kuitenkin mietitytti millaista porukkaa kurssille tulisi, olihan kyse kuitenkin vertaisryhmästä.

Hotelli Rantakallan aulassa istui nainen. Vaihdoimme ujot katseet ja molempien päässä pyöri varmasti sama ajatus: ”Onkohan tuokin tulossa tälle kurssille?” Tietokoneella istui minua varttuneempi mies. Soitin vaimolleni, kerroin että perille päästiin ja ainakin se koneella istuva mies on tulossa samalle kurssille, sillä se pelaa backgammonia, samaa mitä itsekin tapasin pelata. Hotellin aulaan meitä peliriippuvaisia ja läheisiä alkoi hiljalleen kerääntyä, ja suomalaiseen hillittyyn tapaan aloimme keskustella ihastellen puitteita ja maisemia, jotka Kalajoen Hiekkasärkillä meren äärellä olivat todellakin upeat. Lopulta meitä oli koossa hyvin demograafisesti heterogeeninen ryhmä eli suomeksi sanottuna sekalainen seurankunta leipäpappi Pelirajat’on päällikkö Hartikaisen ja koordinaattori Catarinan kaitsettavaksi.

Ensimmäisenä iltana kun tutustuimme ja jaoimme omat tarinamme ja tilanteemme, selkeni kuinka syvällistä, mutta samalla kuitenkin vapauttavaa keskustelu oli. Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta vertaisryhmästä ja nyt ymmärsin sen tehokkuuden ja voiman. Vaikeista asioista ja kipeistä tuntemuksista oli helppo puhua. Pystyin nyt ensimmäistä kertaa purkamaan ajatuksiani, joita olin hävennyt ja pelännyt niin paljon, etten ollut osannut kertoa niitä läheisilleni. Voimavarakurssin jälkeen asioista puhuminen onkin ollut paljon helpompaa läheisille ja tuttaville.

Tiistaina oli vuorossa riippuvuusasiantuntija Matti Nokelan luennot. He, jotka olivat aikaisemmin päässeet Nokelaa kuulemaan, kehuivat häntä etukäteen eivätkä totisesti turhaan. Hänen esitelmästään kävi ilmi, että miehellä oli perinpohjainen tietotaito addiktion synnystä ja sen hoidosta, ja Nokela osasi kuvata ja kertoa asiat hyvin maanläheisesti ja konkreettisesti. Saatoin vain ihmetellä, miten hän tiesi minun tarinani peliriippuvaisena vaikka emme olleet koskaan tavanneet. Mutta niin saatoimme muidenkin kurssilaisten kanssa tehdä saman havainnon; vaikka olimme eri-ikäisiä, eri sukupuolta, eri elämäntilanteissa – meillä kaikilla paljon samankaltaisia tuntemuksia ja kokemuksia riippuvuutemme kanssa. Oli levollista huomata, ettei ollut ainoa kuka oli potenut musertavaa syyllisyyttä ja lamauttavaa häpeää. Emme suinkaan jakaneet pelkästään riippuvuuden mukanaan tuomia negatiivisia asioita, vaan pystyimme vertailemaan keinoja, miten olimme osaltamme selättäneet ongelmia ja haasteita. Nokelan luennon aikana päätös nollatoleranssistani selkiytyi.

Jos etukäteen yhdeksästä viiteen päivät tuntuivat pitkiltä, käytännössä päivät kurssilaisten kanssa alkoivat kahdeksalta aamupalapöydässä ja juttua riitti ainakin puolille öin eikä vieläkään olisi malttanut lopettaa ja amulla herätessä oli iloinen mieli, kun pääsi taas juttelemaan kavereiden kanssa. Jotenkin käsittämättömällä tavalla jo parin päivän jälkeen tuntui kuin olisi tuntenut koko porukan koko ikänsä. Vaikka saatoimmekin puhua peliriippuvuuden aiheuttamista synkimmistä hetkistä ja niistä ajoista kun olimme seilanneet todella syvissä vesissä, heitimme toki huultakin emmekä unohtaneet pitää hauskaa. Kyyneleitä ei myöskään säästelty, välillä vedet tulivat silmiin naurun mukana, välillä myötätunnon tai oman koskettavan kertomuksen saattelemana.  Ymmärsin, että me peliriippuvaiset olemme isiä, äitejä, veljiä, siskoja, lapsia, puolisoita, isovanhempia – ihmisiä, ja vielä parhaimmasta päästä. Jokainen meistä oli erilainen luonteeltaan, mutta jokainen oli persoonana vailla vertaansa. Toinen puhui enemmän, toinen oli mieluummin kuuntelijan roolissa, mutta jokainen kertoi tunteistaan ja kokemuksistaan, ja ryhmänjäsenet kunnioittivat toisiaan. Ryhmässä oli hyvä olla, siinä tunsi itsensä tasavertaiseksi.

Vetäjillä ja vierailevilla luennoitsijoilla saattoi olla valmiit sapluunat tuntien aiheiksi, mutta me kurssilaiset innostuimme välissä keskustelemaan niin antoisasti, että lukujärjestyksestä vähän lipsuttiin, mutta sehän se oli vertaistukea parhaimmillaan ja ammattilaiset antoivat keskustelun pulputa. Teimme yhdessä oivalluksia ihan huomaamatta ja niitä hakematta. Luentojen aiheita puitiin ahkerasti tuntien jälkeen ja tupakkapaikalla oli parhaat jutut, kuten tapasimme sanoa. Mutta pääsivät myös savuttomat kurssilaiset osallisiksi illanistujaisissa juttuihin, jossa puimme päivän teemoja ja peilasimme niitä arkielämään. Suuret kiitokset ansaitsevat myös mukanamme olleet kokemusasiantuntijat. ”Ihmisiähän tekin olette vaikka kokemusasiantuntijoita olettekin” lausahdin puolileikilläni, mutta siinä piili myös tärkeä totuus. He olivat mitä mainioimpia persoonia ja kun ymmärsi, että he olivat elämässään läheisinä tai pelaajina kokeneet kaikki peliriippuvuuden haasteet ja aallonpohjat, sai heidän sanansa aivan uudenlaisen painoarvon. He antoivat paljon kertomalla selviytymistarinansa ja osallistumalla myös päiväohjelman ulkopuolella keskusteluihin.

Hyvän kirjan tai elokuvan tunnistaa siitä, ettei sen haluaisi loppuvan. Sama päti voimavarakurssiimme. Kun viikko läheni loppua, puheet kääntyivät tulevaisuuteen. Jokainen oli saanut paljon ja kaikki me aioimme pitää yhteyttä vielä tulevaisuudessa. Omalta osaltani ainakin se tulee toteutumaan. Ennen kurssille saapumista olin kiinnostunut vertaisohjaajan tehtävistä ja Kalajoella se päätös sementoitui. Haluan olla mukana näin mahtavassa toiminnassa ja tavata uudelleen yhtä mahtavia ihmisiä. Vaikka itsellä oli jo ikävä rakkaimpiaan, silti oli kova pala hyvästellä kurssilaiset.

Halasimme jokaisen kanssa lähtiessämme Kalajoelta kotimatkalle. Uskon, että tulen tapaamaan vielä suurimman osan kasvotusten ja uskon myös, että silloin me olemme voitonpuolella peliriippuvuudesta. Voimavarakurssin kokemusta ja elämystä on mahdotonta pukea sanoiksi. Minun kokemustani kuvaa parhaiten ehkä valaistuminen ja vahvistuminen ihmisenä. Saimme paljon tietoa arkeen peliriippuvuuden hallintaan, mutta myös paljon ajattelemisen aihetta jokapäiväiseen elämään ja ihmissuhteisiin. Koen olevani etuoikeutettu saadessani osallistua voimavarakurssille. Tarpeeksi en voi kiittää kaikkia mukana olleita ja osallisia.

Lähtöpäivä Kalajoelta oli lauantai ja se oli ensimmäinen lauantai ainakin viiteen vuoteen, etten tiennyt missä ravataan 76-ravit eikä minua kyllä kiinnostanutkaan tietää.

Kirjoittanut kurssille osallistunut Joni

ooter(); ?>