Julkaistu: 18.06.2018
Aihe: Uutinen
Avainsanat: , ,

Läheisen toipuminen lähtee omien tunteiden tunnistamisesta

Läheisen ja pelaajan toipumisprosessit kulkevat usein eri latuja ja eri tahtiin. Peliongelmasta toipuminen voi olla läheiselle pitkä prosessi, joka usein vaatii myös itseensä tutustumista.

”Usein läheiset hakevat apua itselleen, kun voimat ovat loppu”, toteaa Pelirajat’on-koordinaattori Catarina Forsström.

Hän jatkaa, että moni läheinen ajattelee, että tärkeintä on hoitaa peluri kuntoon. Avun tarjoaminen läheiselle itselleen voi tuottaa koviakin vastareaktioita.

”Se on ihan luonnollinen ajatus, sillä pelaaminen on ongelman lähtökohta. Omat tarpeet unohtuvat, apua ja tukea itselle ei osata hakea. Tähän toivoisin muutosta, mutta se on kuin Silja Linea kääntäisi, kun koettaa saada läheisen ymmärtämään oman avuntarpeensa.”

Pelirajat’on-koordinaattori Catarina Forsström toivoisi, että läheiset tunnistaisivat myös oman avuntarpeensa.

Toipuminen lähtee puhumaan oppimisesta

Forsström on toiminut ohjaajana läheisille tarkoitetussa Pelirajat’on-vertaisryhmässä. Hänellä on itselläänkin kokemusta siitä, millaista on elää addiktin läheisenä.

Läheisten vertaisryhmissä opetellaan hänen mukaansa kahta keskeistä asiaa: ensinnäkin puhumista ja toisekseen omien tunteiden ja tarpeiden nimeämistä sekä oikeutta ilmaista niitä.

Peliongelman kanssa eläessä läheinen saattaa ryhtyä ensisijaisesti ajattelemaan ainoastaan pelaajan tarpeita ja toimintaa. Pelitaudin edetessä toinen hylkii vastuita, ja toinen ottaa ne kaikki kannettavakseen. Voi olla, että läheinen on yksin kannatellut perheen taloutta, lapsiarkea, omaa työelämäänsä ja samalla myötäillyt pelaajan tunnetiloja.

Tarvitaan paljon rohkeutta läheiseltä, että pystyy tämän keskellä tarkastelemaan tilannetta rehellisesti. Omat tarpeet voivat olla unohtuneet ja niiden uudelleen tunnistaminen ei välttämättä ole mieluisaa.

Läheisen voimaantuminen tarkoittaa vaikeistakin asioista puhumista.

”Ongelmat kasautuvat, kun ei ole keskustelua.”

Catarina Forsström toteaa, että ilman keskustelua ongelmat kasautuvat.

Pelit ovat loppu, mutta vieläkin sapettaa

Katkeruutta, vihaa, epäluuloa ja levottomuutta – vaikka kaiken pitäisi olla jo hyvin. Rahapelaaminenhan on loppunut.

”Pelaaja opettelee konkretiaa. Läheisen muutostyö on abstraktimpaa”, Forsström miettii.

”Pelihimon iskiessä pelaajilla on usein taskussa monta kikkaa, joilla ohittaa pelaamisen tarve. Se voi olla lenkkeilyä, kirjahyllynjärjestämistä tai soittaa vaikka Pelirajat’on-vertaispuhelimeen. Mutta mitä läheinen voi tehdä silloin, kun ahdistaa ja tekee mieli katsoa verkkopankin tilanne?”

Forsström toivoo, ettei läheisen toipumisen merkitystä unohdettaisi silloinkaan, kun konkreettinen pelaaminen on saatu selätettyä. Käytännön ongelman väistyessä läheisen voi tehdä mieli kääntää katse pois omista, pitkään patoutuneista tunteista ja sivuutetuista tarpeista. Läheisen padotut tunteet eivät edesauta pelaajankaan toipumista.

”Läheinen on saattanut vasta oppia, että voi tuoda tunteensa esiin. Pelaaja on aivan äimänä, että miksi olet niin vihainen, kun enhän minä enää pelaa”, Forsström kuvailee.

”Moni läheinen voi kokea katkeruutta, kun pelaaja ei kysy ollenkaan, kuinka voisi tukea läheistä. Toipuva pelaaja ei välttämättä pysty auttamaan, kun hänen keskittymisensä on siinä, että hän pääsisi itse pahasta tavasta irti. Siihen ei mahdu toisen tunteet ja toiveet. Pelaajilla häpeä ja syyllisyys läheiselle aiheutetuista kokemuksista voi jysähtää vasta myöhemmin.”

Läheisen ja pelaajan toipumisprosessit kulkevat usein eri latuja Catarina Forsström muistuttaa.

Luottamus palaa hitaasti ja kovalla työnteolla

Pahimman kriisin selättämisen ja toipumisprosessin käynnistämisen jälkeen edessä on paljon uudelleenrakentamista. Peliriippuvuuden ote pelaajan ja läheisen suhteesta hellittää hitaasti, joskus prosessiin voi mennä vuosiakin. Se voi tuntua turhauttavalta kaikista suhteessa elävistä.

Läheiset voivat kantaa syyllisyyttä siitä, etteivät osaa luottaa. Pelaajat taas syyttävät, kun heihin ei luoteta. Repsahdukset hämmentävät läheisiä ja pelaajaa. Kummallakin voi sattua repsahduksia, eli lipsumista vanhoihin tapoihin.

On ymmärrettävää, että läheinen pelkää pelaamisen palaavan ja pyrkii kontrolloimaan toista. Sen hyväksyminen, ettei rakkaimman ja läheisimmän ihmisen toimintaa voi hallita, vaatii oivalluksen.

”Läheisten ryhmissä pohditaan muun muassa sitä, miten oppia sietämään omia pelkoja ja vaikeita tunnetiloja. Läheinen ei voi tietää pelaako pelaaja tulevalla viikolla vai ei”, Forsström sanoo.

”Läheiset eivät voi myöskään hoputtaa omaa luottamustaan palaamaan. Silloin tietenkin on syytä miettiä, onko luottamuspulalle syytä, jos toinen ei ole pelannut vuosiin, mutta edelleen kyttää pakkomielteisesti tilejä ja toisen mielialoja.”

Hän jatkaa, että pelaajatkin kyselevät milloin läheisen luottamus heihin palaa. Forsström yrittää muistuttaa heitä, ettei luottamus ole asia, jonka voi saada takaisin heti kun haluaa. Se vaatii työtä ja pitkäjänteisyyttä.

”Pelaajan pitää katsoa omia tekojaan: puhuuko suu samaa kuin kädet tekevät.”

 

Pelirajat’on tarjoaa monipuolista vertaistukea pelaajille ja heidän läheisilleen valtakunnallisesti.

Tiedätkö millaista on elää ongelmallisesti pelaavan rinnalla? Haluatko auttaa muita, jotka ovat samassa tilanteessa. Syksyllä järjestetään ensimmäinen pelkästään pelaajien läheisille suunnattu vertaisohjaajakoulutus. Ilmoittaudu mukaan!

 

teksti: Vilma Vuorio

ooter(); ?>