Ella-Maria

Olen syntynyt kolmilapsisen perheen esikoiseksi. Jo kolmivuotiaana olin isosisko kahdelle sisarukselle ja opin huolehtimaan pienemmistäni. Otin ja minun annettiin ottaa ison tytön ja huolehtijan rooli jo pienenä. Minun annettiin pärjätä itsekseni, koska halusin pärjätä. Olen aina ollut määrätietoinen ja tekeväinen, ja sainkin jo pikkuisena lempinimekseni Täti Tomera.

Muutimme usein ollessani kouluiässä ja koin jollain tapaa juurettomuuttakin. Aina kun olin saanut ystävyyssuhteita luotua, vaihtui paikkakunta ja kaikki alkoi alusta. Olin myös koulukiusattu, enkä kuulunut porukkaan. Papin tyttärenä olin opetettu uskomaan ja ajattelemaan muista ihmisistä vain hyvää, mutta turhan usein omia kipeitä asioita ja tunteita on käytetty minua vastaan.

Muutin jo 16-vuotiaana pois kotoa toiselle puolen Suomea, ehkä osittain uhmatakseni, osittain paetakseni.

Pelurin kohtaaminen

Nykyisen puolisoni, oman elämäni pelurin, tapasin ensimmäisen kerran rippikesänä 2001. Törmäsimme joitain vuosia myöhemmin netissä, jonka jälkeen aloimme pitää tiiviimmin yhteyttä.

Ensimmäisen kerran ihmettelin rahojen katoamista talvella 2006-2007. Meillä oli alusta asti yhteinen talous ja tiesin toisen tulot ja menotkin aika tarkkaan. Yhtäkkiä rahaa olikin luulemaani vähemmän, se lähikaupan kauppareissu venyi pariin tuntiin. Kävimme tuolloin keskustelun siitä, mihin rahat olivat kadonneet. Tiesin mieheni pelanneen ne. Kyseessä ei kuitenkaan ollut säännöllisesti toistuva tapa vielä tuolloin – tai niin luulin.

Menimme naimisiin maaliskuun puolivälissä 2007 ja mieheni vei seuraavalla pelikerralla kaikki häälahjarahamme kolikkokoneisiin. Tunsin itseni naurettavaksi kynnysmatoksi, jonka yli sai kävellä miten vain ja jonka tunteilla ei ollut mitään merkitystä. Koin, että kanssani pelleiltiin. En tuolloin vielä ymmärtänyt peliongelman vakavuutta, en kaikkea sitä, mitä se pitää sisällään tai miten paljon se vaikuttaisi kaikkeen. Mies oli häpeissään ja pahoillaan, mutta jatkoi pelaamista.

Pelaamisesta tuli säännöllisen epäsäännöllistä, ja summat kasvoivat. Taloutemme oli yhteinen ja rahat yhteisiä – tai niin ainakin luulin. Hoidin kodin, hoidin asiat, annoin miehen mennä ja pelata koneella verkkopelejä. Yritin olla mukava ja välttää konflikteja.

Arki rullasi näennäisesti hyvin. Yritin olla ahkera töissä, opiskella sekä hoitaa kodin ja olla muutoinkin hyvä vaimo. Toisen meneminen ja osaltaan välinpitämätön asenne ärsytti aika ajoin. Monesti koin, että olen tahtomattani äiti aikuiselle ihmiselle.

Syksyllä 2008 käskytin miehen ensimmäistä kertaa A-klinikalle. Muutaman juttelukerran jälkeen mies totesi, että hän ei hyödy mitään siellä käynneistä.

Kuka pelkää posteljoonia?

Aika kului, elämä rullasi ihan mukavankin arjen ja raivon partaalle vievien pelikausien sykleissä. Muistan pelänneeni joka päivä posteljoonia. Pelkäsin lähes paniikinomaisesti, että postin mukana tulisi laskuja, koska tiesin, etten välttämättä saisi maksettua niitä. Mieheni huolehti aina ensin omista laskuistaan ja kausittain pelasi lopun palkkansa. Vipit maksettiin aina ajallaan, jotta vippejä tarvittaessa sai nostettua lisää pelaamista varten. Valvoin öitä itkien, panikoiden ja miettien millä seuraavana aamuna maksan laskut ja miten pitkälle voin siirtää eräpäivää ja osittaa laskuja.

Viimeisenä oljenkortena mies aina pyysi vanhemmiltaan lainaksi rahaa, jotta pakolliset laskut saatiin maksettua. Appivanhemmat eivät uskoneet miehen pelaavan. Meillä oli käyttöoikeudet toistemme tileihin, mutta jossain vaiheessa kävin vaivihkaa poistamassa miehen käyttöoikeuden tilistäni, jotta sain edes omat tuloni säästettyä sinne, ja satunnaisesti siirrettyä osan miehen tuloista tililleni jemmaan elämistä varten.

Miten pitkälle täytyy venyä?

Toinen lapsi syntyi kesällä 2011. Perustin pari kuukautta myöhemmin toiminimen. En tälläkään kertaa osannut vain jäädä olemaan ja nauttimaan vauva-arjesta. Mies opiskeli tuolloin ammattikorkeassa, tai ainakin hän oli kirjoilla opiskelijana. Käytännössä opiskeluista ei ollut tullut mitään pariin vuoteen. Useimmiten hän lähti aamulla omien sanojensa mukaan kouluun, mutta päätyi kaupungille kolikkoautomaatin ääreen. Lopulta mies lopetti opintonsa virallisesti oltuaan 10 kuukautta täysin ilman tuloja. Opintotuki katkesi, koska opinnot eivät olleet edenneet. Mikään ei tullut valmiiksi.

Keskimmäinen lapsi oli puolivuotias palatessani jälleen palkkatöihin. Olin tuolloin kahden pienen lapsen äiti ja koin joutuvani ottamaan vastuun kodista ja lapsista pääasiassa yksin. Olin yrittäjä, opiskelija ja palkkatöissä. Tuntui, että mikään ei silti riittänyt. En tehnyt tarpeeksi, en kelvannut. En ilmeisesti tienannutkaan tarpeeksi. Koin suunnatonta riittämättömyyttä.

Useasti muistan miettineeni, miten pitkälle ihmisen kestokyvyn tulee venyä. ”Koska on mun vuoroni olla heikko, väsynyt ja myöntää, etten jaksa? Milloin joku pitää vuorostaan musta huolta ja aidosti kysyy, että miten mä jaksan ja mitä mulle kuuluu?”

Keväällä 2013 aloin yllättäen odottaa kolmatta lasta. Tein tuolloin töitä hoitoalalla kahteen paikkaan päällekkäin. Mies opiskeli, ja tällä kertaa opinnoista näytti tulevankin jotain. Jokaisen syvemmän pelikierroksen aikana ja talouden siksi notkahdettua olin joutunut painamaan kahta enemmän töitä saadakseni paikattua mieheni pelivelat ja rahat riittämään elämiseen. En halunnut joutua kärsimään mieheni tekemisistä menettämällä omat luottotietoni. Tämän pelon kanssa olen huutanut, parkunut, raivonnut ja valvonut lukemattomia öitä. Ihminen venyy ja voi pakon sanelemana löytää itsestään uskomattomia voimia.

Minäkö mieheni vartija?

Meni kesä, tuli syksy. Arki. Ja pelaaminen riistäytyi jälleen käsistä. Meni työttömyyspäivärahat, mies otti vippejä, suuria summia. Annoin miehelleni ukaasin: joko hän tulee yhdessä varaamalleni käynnille A-klinikalle, jonne ilmoitin meidän tulevan yhdessä tai sitten tämä oli tässä. En halunnut ajatella arkea kolmen alle kouluikäisen kanssa huolehtien vielä yhdestä teinipojasta. Vähän reilu kuukausi ennen kolmannen lapsen syntymää kävimme yhdessä A-klinikalla. Oma luottamukseni oli tuolloin täysin säpäleinä, ja vaadinkin miestäni allekirjoittamaan lupalapun, että saisin tarvittaessa kysellä hänen käynneistään. Siis siitä, onko mieheni edes ilmaantunut paikalle sovittuina aikoina.

Syksy meni hyvin, miehelläni oli selvästi motivaatio olla pelaamatta. Oma oloni rentoutui, luottamustakin alkoi vähitellen palata. En enää avannut verkkopankkia kännykästä joka kerta, kun mieheni poistui kotiovesta. Aiemmin istuin käytännössä koko hänen poissaoloaikansa mobiilipankki auki sivua päivittäen ja odottaen RAY:n katevarauksia, automaattinostoja tai vippitalletuksia. Olin oppinut jo tunnistamaan kaupunkimme pelipaikat. Mistä löytyy mikäkin pelikone, mihin asti mikäkin paikka on auki, mitä koneita kannattaa pelata, jos mielii voittaa jotain, minkä numeroisen RAY:n katevarauksen takaa paljastuu mikäkin pelikone. Minusta oli tullut kokopäiväinen mieheni vartija. Oli ihanaa päästää vähitellen tästä roolista.

Mies kävi A-klinikalla useita kuukausia, mutta sitten työkuviot estivät sen.

Katoamistemppu

Lähipiirikin oli jo kuitenkin huomannut, että meillä meni parisuhteessakin paremmin. Olimme molemmat rennompia, nauroimmekin yhdessä. Yritimme parhaamme mukaan nauttia elämästämme.

Sitten tuli hääpäivän aatto. Mies vei lapset aamulla päiväkotiin. Eikä tullut kotiin. Tilitiedot kertoivat karua kieltä. Heti huomasin, että tämä kerta on aiempia pahempi. Hänellä tuntui olevan asenne, että nyt kaikki tai ei mitään, millään ei ole enää mitään merkitystä, ei mitään väliä. Tunsin sanoinkuvaamatonta vihaa ja pettymystä.

Mies ei tuona viikkona juurikaan kotona käynyt, seuraavalla viikolla vielä vähemmän. Seurasin hänen liikkeitään verkkopankin katevarausten perusteella, huusin pahaa oloani puhelimessa terveyskeskuksen päivystävälle lääkärille. Marssin käräjäoikeuden ovesta sisään ja jätin avioerohakemuksen. Samaan aikaan mies vannoi puhelimessa ottavansa yhteyttä A-klinikkaan. Kotona kuitenkin tyrkkäsi nuorimmalle lapselle maitopullon kouraan ja laittoi lapsen pinnasänkyyn voidakseen upottaa seuraavan vippifirman antimet nettikasinolle.

Kun omalta tililtäni katosi yhtenä yönä rahaa päätin, että jotain on tehtävä. Soitin poliisipäivystykseen ja jätin rikospoliisille soittopyynnön. Rikospoliisi soitti, mutta en sittenkään halunnut kirjauttaa rikosilmoitusta. Sovimme, että otan myöhemmin uudelleen yhteyttä, mikäli muutan mieleni. Ajattelin itsekseni, että jos mieheni ei suostu hoitoon, niin sitten teen sen ilmoituksen. Ehkä tunsin pienoista kostonhimoa, jotta hän viimeinkin saisi tuntea nahoissaan tekojensa seuraukset.

Kymmenentenä pelipäivänä mies oli jälleen yöllä yrittänyt nostaa tililtäni rahaa, mutta olin siirtänyt käyttötilini kaikki varat muualle. Luottokortti tyhjeni tällä kertaa. Päivystyksen lääkärin kanssa mietimme yhdessä tuona samaisena yönä, missä menee puuttumisen raja, kun mies ei ole viikkoon juurikaan nukkunut, syönyt tai tehnyt muuta kun pelannut. Lääkärin mielestä virka-apupyyntö oli tuossa tilanteessa hyödytön, koska miehen olinpaikasta ei ollut tarkkaa tietoa. Aamulla kuitenkin soitin terveyskeskukseen ja tein virka-apupyynnön. Poliisit soittelivat aamupäivällä, mutten osannut kertoa miehen sijainnista mitään. Tiesin ainoastaan hänen olevan autolla liikkeellä ja täysin omissa maailmoissaan. Iltapäivällä terveyskeskus ilmoitti, ettei poliisi jatka miehen etsimistä, vaan minun tulee ilmoittaa olinpaikka, mikäli saan sen tietooni.

Illalla lasta tanssitunnille viedessäni löysin mieheni kauppakeskuksesta pelaamasta. Hän ei nähnyt minua. Olin kuin varas puikkelehtiessani tolppien ja hyllyjen takana pysyen piilossa. Soitin hätäkeskukseen ja ilmoitin heille miehen olinpaikan. Poliisit hakivat mieheni päivystykseen ja sieltä hän lähti katkolle psykiatriselle. Pystyin viimein nukkumaan useamman tunnin peräkkäin. Stressi laukesi. Tästä lähti positiivinen lumipalloefekti liikkeelle.

Oma romahdus

Ahdistuneen ja elottoman oloinen mies hymyili jo päivystyksessä, koska koki viimein saavansa apua. Viisi päivää mies oli sairaalassa, jossa jo heti alkuun todettiin, ettei häntä täällä voida hoitaa, mutta lepäämään oli lupa jäädä. Itse piti osata kysellä ja etsiä tietoa hoitomahdollisuuksista ja -paikoista. Ja vaatiakin apua, mikä tuntui oudolta ja jotenkin väärältä, liialliselta potilaan vastuuttamiselta. Mies kotiutettiin ja A-klinikka kirjoitti kuntoutuslähetteen. Parin viikon kotona odottelun jälkeen tuli tieto maksusitoumuksesta ja avunsaanti alkoi konkretisoitua.

Kahden kuukauden kuntoutusjakson aikana kävin läpi suunnattoman tunneskaalan. Ensin toimin robotin tavoin, sen kummemmin ajattelematta hoidin asian toisensa perään, en pystynyt edes pysähtymään. Sitten iski seinä vastaan. Romahdin. Sain paniikkikohtauksen kaltaisia oireita. Kävin läpi kaikki mahdolliset avuntarjoajat; soitin Peluuriin, mistä sain soittoajan vertaistukeen. Rekisteröidyn Pelivoimapiiriin ja kirjoittelin siellä. Sain vertaistukea, vaikkakin hiljaista sellaista. Soitin mielenterveysomaisiin, Al-anoniin.

Useana iltana ja yönä koetin soittaa kirkon kriisipäivystykseen, jossa puhelin tuuttasi varattua tai sitten kukaan ei vastannut. Viimein, täysin romahtamispisteessä pääsin eräänä yönä läpi ja sain käytyä ehkä vähän pinnallisen keskustelun, mikä kuitenkin auttoi pahimpaan. Kävin myös perheasiain neuvottelukeskuksessa juttelemassa. Siellä toivottiin yhteisiä tapaamisia miehen kanssa, jotta parisuhdetta saataisiin käsiteltyä ja parannettua. Ja viimein kävin myös A-klinikalla pariin kertaan juttelemassa. Työntekijän jäädessä yllättäen pois töistä jäin jälleen yksin. Luvattua yhteydenottoa olen odottanut nyt pian 1,5 vuotta.

Lopulta löysin itseni myös Turun läheisten Pelirajat’on-vertaisryhmästä. Kaikki tämä avunhakeminen ja ovien edestä kiinni sulkeminen silloin, kun olin heikoimmillani, kun en muistanut edes syödä. Yhdeksän vuoden stressi, ahdistus, paniikki, pelko ja riittämättömyyden tunne purkautuivat kerralla. Olin vihainen ja pettynyt. Ehkä eniten itseeni, kun olin alistunut näin pitkään kynnysmatoksi, koska en ollut osannut vaatia omia oikeuksiani ja pitää puoliani oman elämäni suhteen.

Onneksi mieheni kuntoutuspäätös sai kuukauden jatkoa. Sinä aikana omakin tunnekuohu vähitellen tasoittui. Päivää ennen kuntoutusjakson loppumista oli viimein moneen kertaan pyytämäni hoitoneuvottelu, missä toin esiin pelkoni tulevasta ja siitä, että jään taas henkisesti yksin. Että toinen sulkeutuu, ei puhu, huomaan asioiden olevan hullusti, mutta en tiedä mikä on. Että pelkään sieltä kaiken kuonan ja suojamuurien alta paljastuvaa ihmistä, minulle vierasta, itselleen vierasta.

Kuukausi kotona meni ihan hyvin, puhuimmekin paljon, ensimmäistä kertaa. Kotiin tuli kunnon terapeutti, kotipsykiatri, kuten itse asian koin. Toisen asioiden syvällinen tarkastelu tuntui todella oudolta, mentiin yhtäkkiä liian syvälle, liian arkoihin asioihin. Viikon intervallijakson jälkeen mies palasi kotiin etäisenä. Sain kiskomalla kiskoa syytä käytökseen ja etäisyyteen. Mieheni koki, etten minä halunnut edes yrittää selvittää asioita ja saada yhteiseloa toimimaan. Siis minä en halunnut. En halunnut, koska en ollut käsitellyt yhdeksän vuoden moskaa tuon kahden kuukauden kuntoutusjakson aikana itsekseni. Miten olisinkaan voinut? Elin täydessä kriisissä tuolloin, asiat alkoivat purkautua itselleni ja tunteetkin saada nimiä vasta miehen palattua. Se taas aiheutti ristiriitoja.

Elämä yhdessä?

Haluamme kuitenkin elää elämäämme yhdessä. Puheyhteys on löytynyt. Pelkäsin vielä jokin aika sitten jatkuvasti jokaista tilannetta ja asiaa, jotka itse näin mahdollisina uhkina. En kuitenkaan enää neuroottisesti vahdi verkkopankkia. Itse asiassa en juuri ollenkaan. Haluan oppia luottamaan. Yritän luottaa. Olen antanut miehelle käyttöoikeuden nimissäni olevaan yhteisen lainan tiliin. Myös laskuja on siirretty miehen nimiin. Haluan yrittää. Jos eroaisimmekin, haluan tietää tehneeni kaiken ja kääntäneeni viimeisenkin kiven.

Olen antanut miehelleni anteeksi, en ole katkera. En enää. Olen vuosia sitten tiedostanut, että peliongelma on sairaus.

Haluan uskoa, että selviämme tästä yhdessä.

En enää alistu kynnysmatoksi. Eron harkinta-aika on päättynyt eikä eron toista vaihetta koskaan toimitettu. Eron hakeminen oli oman talouden turvaamista, ei luovuttamista. Viimeisestä pelikerrasta on nyt hieman yli 1,5 vuotta. Huomasin ajattelevani pelaamista ja havainnoivani tilanteita entistä tarkemmin taas, kun pelaamattomuuden vuosipäivä lähestyi. Tämä syksy, puolentoista vuoden päässä edellisestä pelikerrasta, on ollut minulle henkisesti raskasta. Niin kauan edellinen pelaamattomuus kesti.

Haluan kuitenkin olla positiivinen ja katsoa luottavaisesti huomiseen. Jos pelaaminen vie, en sille mitään voi. Asia ei ole vallassani enkä pysty siihen sitten enää vaikuttamaan. Haluan kaikesta huolimatta uskoa, että pelimörkö perheessämme on viimein selätetty. On aika keskittyä välillä itseenikin. On välillä minun vuoroni olla heikko ja myöntää olevani väsynyt.

Olen kuitenkin luvannut seisoa mieheni rinnalla, tukea ja tsempata. Muuhun en pysty eikä minun tarvitsekaan pystyä. Toivon kuitenkin, että voin vuosien päästä todeta: ”Kaksi vanhaa puuta, katsoo kevääseen. Seisoo erillään, mutta kaiken aikaa yhteen punoneet on juuriaan.”

Olemme molemmat löytäneet ja saaneet avun Pelirajat’on-vertaisryhmistä ja olemme kouluttautuneet vertaisohjaajiksi. Itse toimin myös kokemusasiantuntijana. Vertaisohjaajuudesta olemme kaiken jälkeen saanet myös uuden, yhteisen vapaaehtoistyön ja ”harrastuksen”.


Seuraava tarinaKaikki tarinat