Emmi

”Jos et kerro totuutta, en halua enää koskaan nähdä sinua.”

Mies oli väittänyt menevänsä treeneihin, mutta sen sijaan törmäsin häneen toisella puolen kaupunkia. Hän oli nostamassa automaatilta rahaa. Valhe ei ollut ensimmäinen, ja minä olin saanut niistä tarpeekseni. Aiemmin en ollut halunnut udella, sillä mitäpä hänen tekemisensä minulle kuuluivat. Hälytyskellojen kumina ei jättänyt minua rauhaan. Mies yritti puolustautua sanomalla, että valehtelu on minun parhaakseni. ”Sinä loukkaat minua. Kerro totuus.” Luulin tietäväni mistä on kyse: miehellä on toinen nainen. Olisikin ollut.

Peliriippuvuus? Pikkujuttu. Voi kuinka väärässä olinkaan! Yhä vihaisena valheista tunsin samalla helpotusta. Edessäni hartiat lysyssä istuva mies oli kaukana siitä itsevarmasta tyypistä, joka pyrki joka käänteessä piristämään minua. Olin kauhuissani. Edellisessä suhteessa olin aivan kirjaimellisesti saanut nenilleni, eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta ottaa riskiä kokea sama tuska uudelleen. Ja siinä tuo mies nyt paljasti rehellisesti itsensä vieläpä minun vaatimuksestani.

Taistelu alkaa

”Hei kyllä me selvitään tästä”, sanat purkautuivat suustani. Seuraavana päivänä olin jo selvittänyt, mistä mies voisi saada ongelmaansa apua. Siitä alkoi taistelu peliriippuvuutta vastaan – minun taisteluni. Mies tyrmäsi aikeeni. Hän lopettaisi ilman kenenkään apua. Oli ollut typerää kertoa minulle. Lupaukset eivät kestäneet päiviä kauempaa. Yritin pakottaa miehen muutokseen, johon hän ei ollut valmis. Samalla upposin vähitellen itse yhä syvemmälle riippuvuuden suohon.

Ajan kuluessa minusta tuli peliriippuvuuden asiantuntija. Olin omaksunut jo lapsena tavan etsiä ongelmiin ratkaisua kirjoista. Jos vastausta ei löytynyt, niin kuvitteellinen maailma tarjosi suojan pettymyksiltä. Kahlasin läpi kaiken käsiini saamani materiaalin. En löytänyt ratkaisua. Mikään ei helpottanut kasvavaa riittämättömyyden tunnettani. Samalla miehen pelaaminen vain kiihtyi. Joissakin kirjoissa sivuttiin läheisriippuvuuden käsitettä, mutta ohitin asian olankohautuksella. Mielestäni pelaaminen oli ensisijainen ongelma. Ei minulla niin väliä ole.

Olenko osasyyllinen?

Myöhemmin huomasin, etten enää nauttinut rakastamani aineen opiskelusta, en jaksanut panostaa parisuhteen ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Omaan hyvinvointiini panostamisesta oli tullut pakkomielteistä suorittamista. Koska en osannut ratkaista miehen ongelmaa, alistuin tilanteen armoille yhä enemmän. Aktiivinen muuttui passiiviseksi. Välillä yritin unohtaa koko ongelman. Lumous särkyi uudelleen ja uudelleen miehen kertoessa jälleen uudesta  pohjakosketuksesta. Vastustuskykyni laski ja aloin oireilla fyysisesti. Etsin vaivoihin syytä kehostani sitä kuitenkaan löytämättä.

Minusta oli käsittämätöntä, että peleihin suuria summia pistänyt mies kauhisteli kaupassa tonnikalapurkin hintaa. Rakastan ruoanlaittoa ja minusta tuntuu pahalta heittää ruokaa pois. Tietämättömyyteni mahdollisti pelaamisen jatkumisen. Tunsin olevani osasyyllinen miehen yhä pahenevaan ahdinkoon. Kun en enää jaksanut ainaista minun varaani heittäytymistä, kieltäydyin auttamasta. En enää pelastaisi häntä retkahduksen sattuessa.

Muutos kyti sisälläni

Miehen poissaolojen aikana aloin saada tarvitsemaani etäisyyttä. Aloin järjestellä elämääni ja huolehdin omasta jaksamisestani. Samalla toki ikävöin miestä. Vannoin, etten enää palaisi uhrautujaksi. Palasin joka ikinen kerta. Aina hieman vahvempana, vaikka en sitä tuolloin itse nähnytkään, koska peilistä katsoi epäonnistuja. Muutos kuitenkin kyti sisälläni.

Mies hakeutui vertaistuen piiriin. Puheet lopettamisesta eivät muuttuneet teoiksi. Hän halusi nähdä minut iloisena, joten yritin tukahduttaa kasvavat pettymyksen ja vihan tunteeni. Mies yritti väkisin saada minut hyvälle tuulelle. Jos meillä olisi kaikki hyvin, hänellä ei olisi syytä pelata. Uskoin siihen aikani, mutta vihasin teeskentelyä – omaani ja hänen. Lopulta vihaisuuteni purkautui ulos hallitsemattomana paniikkina ja mies lähti ovet paukkuen pelaamaan. Jäin yksin pahan oloni kanssa. Sain kuulla, että itkeminen on itsekästä. Lamaannuin. Valehtelin itselleni yhä enemmän. En ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtumassa.  Olinko tulossa hulluksi?

Vähitellen olin menettänyt oman elämäni hallinnan. Ymmärsin, että vaikka jättäisin pelaajan, olisin pian yhdessä jonkun toisen kaltoin kohtelevan kanssa. Vanha tuttu kaava näytti toistuvan elämässäni yhä uudelleen. Jouduin kipeästi vastatusten sen tosiasian kanssa, että ongelma oli minussa itsessäni.

En päässyt irti suhteesta

Mies ei halunnut menettää minua. Hän yritti tosissaan muuttua. Olin alkanut saada voimiani takaisin. Jaksoin taas tehdä asioita loppuun asti ja nähdä ihmisiä. Se oli ihmeellistä. Sitten ovikello soi. Oven takana seisoi mies kukkakimppu kädessään. Minun ei tarvinnut kuin vilkaista häntä, niin tiesin. Mies syytti minua vainoharhaisuudesta. Kuinka monta kertaa olet ollut tässä samassa tilanteessa, syytin itseäni, etkö sinä ikinä opi? Oppiminen oli aina ollut arvomaailmani punainen lanka, jonka olin typeryyttäni viskannut roskiin yhdessä miehen hammasharjan kanssa. Paiskasin kukkapuskan maahan ja käskin miehen painua helvettiin elämästäni.

En päässyt irti suhteesta, jossa tuhosin itseäni pala palalta. Paha olo palasi miehen mukana. En vieläkään ollut tunnistanut omaa ongelmaani. Lopulta uskalsin kertoa omalle lääkärilleni miehen pelaamisesta. Yllätyksekseni hän kysyi miten minä itse jaksan. Tuntui kummalliselta, kun joku otti murheeni vakavasti totutun vähättelyn sijaan. Entä jos epämääräiset oireesi johtuvatkin pelaamisesta, lääkäri kysyi. Hän lupasi kirjoittaa minulle lähetteen hoitajalle, jonka kanssa pääsen juttelemaan tilanteestani. Lähete katosi kolme kertaa matkan aikana. Kyllästyin soittelemaan sen perään, ja olin jo vähällä antaa asian olla. Kai tämä helvetti joskus loppuu muutenkin.

Vielä yksi kivi…

Päätin kääntää vielä yhden kiven. Olin vihdoin suunnannut muutostarmon itseeni. Ehkä voima kumpusi sisälläni vellovasta vihan tunteesta. Olin kuullut, että myös ongelmapelaajien läheisille on tarjolla vertaistukea. Soitin Pelirajat’on-työntekijälle, ja koska omalla paikkakunnallani ei ollut ryhmää, aloin myöhemmin itse vetää sellaista. Myöhemmin pääsin myös lyhytterapiaan käsittelemään hylkäämisen pelkoani.

Vertaistuen ymmärtävässä ilmapiirissä sisäinen vastustus on hiljalleen murentunut ja puolustusmekanismit – kaikkivoipaisuus ja kontrollin tarve – vähitellen laskeneet. Vääränlainen kiltteys on hiljalleen karissut. Olen opetellut pelkoa uhmaten kertomaan miehelle miltä minusta tuntuu, niin rehellisesti kuin osaan, ennakoimatta hänen mahdollisia reaktioitaan. Mitä enemmän olen tavoittanut tukahdutettuja tunteitani ja paljastanut niitä pelaajan syyttelyn ja ratkaisujen tuputtamisen sijaan, sitä useammin mies on tullut vastaan hyökkäämättä.

Toisinaan itsenäistymispyrkimykseni ovat kohdanneet myös vastustusta, jolloin mies on ratkaissut asian pelaamalla. Minunkaan ei ole aina ollut helppo kohdata raadollisen rehellistä pelaamatta ollutta miestä. Välillä kaipaan miellyttävästi käyttäytyvää pelaajaa ja aina silloin joudun pohtimaan mikä minulle on tärkeää. Muutos ei ole ollut kivutonta, ja valehtelisin, jos väittäisin lähteneeni tälle tielle vapaaehtoisesti. On ollut vaikea kohdata haudattuja tarpeita ja itsekkyyttä auttamisen taustalla. Onnellisuutta ei voi laittaa toisen harteille.

Toiselle kuuluvasta vastuusta irti päästäminen on myös vapauttanut: kaikesta ei tarvitse selvitä yksin, maailmassa on ihmisiä, joihin voi luottaa. Selviän itse monista asioista. Olen opetellut pikkuhiljaa tunnistamaan sellaisia asioita, jotka ehkä muille ovat itsestään selviä, kuten mikä tunne on minun, mikä toisen ihmisen. Voin valita oman suhtautumiseni vanhan reagoimisen sijaan riippumatta toisen ihmisen käytöksestä.

Sinne minne sydän sanoo

Kriisi antoi uusia mahdollisuuksia: minä vastaan itsekriittisyys 1-0. On mentävä minne sydän sanoo vaikka pelottaisi, vaikka se kävisi kuinka hitaasti. Keräsin rohkeuteni ja hakeuduin kirjoittamisen opintoihin. Kun olin koko siihenastisen elämäni elänyt ympäristöissä, joissa herkkyys näyttäytyi heikkoutena, oli outoa saada positiivista palautetta juuri herkkyydestä. Fiktion suomin mahdollisuuksin olen alkanut kirjoittaa itseäni vapaaksi. Kiitollisena kaikesta kokemastani tiedän nyt, että parhaat tarinat syntyvät kontrollista luopumalla.

Onnellisten loppujen rakastajana olisin voinut kirjoittaa, että kun nainen lakkasi hylkäämästä itseään, mies lopetti pelaamisen, ja niin he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Yhä onnellisten loppujen rakastajana päätän tarinan näin: kävi miten kävi, nainen valitsee onnellisuuden.


Seuraava tarinaKaikki tarinat