Merja

Tutustuin uuteen ihmiseen vuonna 2008. Tavallisen oloinen reilu kaveri, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään. Sosiaalinen, älykäs ja hauska. Aloitimme seurustelun ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Puhuimme menneestä ja tulevasta. Ohimennen puhuimme myös hänen veloistaan, joita oli aiemmin kertynyt ”maksamattomista verorästeistä”.

Seurustelusuhteen edetessä muutimme yhteen. Arki sujui ja maksoimme elämisestä tulevat kulut puoliksi – tai niin me sovimme. Uusi kumppanini kävi vuorotyössä. Tilipäivänä rahaa tuli, mutta myös meni, enkä ehtinyt nähdä kumpaakaan tilannetta. Tarinoita ja selityksiä oli monia. En tiennyt mitä uskoa, ja järki kertoi jonkin olevan pielessä. Riitelimme rahasta ja sen käytöstä. Puolisoni mielialat vaihtelivat. Toisinaan kotona oli hyväntuulinen, viheltelevä puoliso, toisinaan masentuneen oloinen ja sulkeutunut ihminen – tai sitten minä olin menossa sekaisin ja kuvittelin vain. Myös itse olin tunteiden vuoristoradassa. Arki oli omaani tai toisen tunnemyllerrystä. Yritin ottaa selvää, missä menemme, mikä on hätänä ja kuka tässä on hullu.

Asiat alkoivat hiljalleen valjeta puolison istuessa yhä enemmän ja enemmän koneella, nettipokerin ääressä. Toisinaan hän viipyi kaupassa tai R-kioskilla tuntikausia pelaten kolikkopelejä. Minä raivosin, itkin, käskin, vaadin ja neuvoin loputtomiin kaikilla voimillani. Rukoilin ja toisinaan kirosin. En ymmärtänyt häntä.

Vielä vähemmän ymmärsin itseäni ja omaa käytöstäni. En ymmärtänyt, miksi yritin hallita toisen käytöstä enkä hallinnut omaa käytöstäni. Omien voimieni väheneminen näkyi fyysisinä oireina, vatsakipuina ja unettomuutena. Siirryin raivoamisesta itsesääliin. Rajansa kuitenkin kaikella.

Minä korjaan tilanteen!

Sääli on sairautta, niin sanotaan. Myös itsesääli. Keksin tarttua ammattiapuun – omaan apuuni. Hienoa! Koska työskentelin ihmisten parissa auttaen muita, päätin auttaa myös meitä. Ryhdyin puolisoni hoitajaksi, terapeutiksi, lääkäriksi, ammattiauttajaksi, tukihenkilöksi, taloudenhoitajaksi ja ystäväksi. Toimin ”periksi ei anneta ennen kuin sydänkäyrä on suora” -ajatuksella. Poltin itseni loppuun.

Samaan aikaan puolison peliongelma paheni. Ymmärsin, ettei sillä ole merkitystä, mitä sanon tai teen, ellei hän itse halua lopettaa pelaamista. Ymmärsin myös, että tarvitsen itsekin apua ja olen uupunut.  Vedin omia rajojani. Tärkeiksi kysymyksiksi nousivat, mitkä ovat omia ja mitkä toisen tunteita? Miten paljon olen käytettävissä? Lainaanko rahaa? Yritänkö auttaa itseäni vai muita? Otin puheeksi puolisoni kanssa eroamisen mahdollisuuden.

Elämä muuttui oman ajatusmaailmani myötä. Olin lopussa, voimieni äärirajoilla ja silti kaiken alussa. En edes osannut aavistaa, kuinka alussa olinkaan! Soitin perheasiainneuvottelukeskukseen ja pyysin apua. Vastaus oli tyrmäävä. Minulta kysyttiin, mitä minä siellä tekisin. Puolisollani oli ongelma, joka tulisi hoitaa ennen parisuhdeterapiaan tuloa. Soitin työterveyshuoltoon, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Vastaus oli jälleen tyrmäävä. Työterveyspsykologilla käyntejä oli rajoitetusti, ja siellä käsiteltiin lähinnä työhön liittyviä asioita. Soitin Peluurin auttavaan puhelimeen, kerroin ongelmista ja pyysin apua. Peluurin päivystäjä kuunteli, mietti hetken ja kertoi sitten, ettei hänellä ole tiedossa yhtään läheisille tarkoitettua ryhmää. Päivystäjä osasi kuitenkin kertoa Pelirajat’on-hankkeen ryhmänohjaajakoulutuksesta, joka oli juuri alkamassa, ja antoi yhteystiedot. Haluaisinko siis itse ryhtyä ryhmänohjaajaksi? Päivystäjä lupasi lähettää myös paljon tietoa ja materiaalia peliriippuvuudesta ja hoitotahoista. Jäin jälleen itsekseni, mutta olin saanut oljenkorren.

Puoli vuotta kului. Opettelin elämään omien voimavarojeni kanssa. Tein selväksi itselleni ja puolisolleni, mitä haluan ja toivon. Selvitin myös, mikä ei kerta kaikkiaan käy. Opettelin pitämään kiinni rajoista, joita olin asettanut, kuten sen, etten enää lainaisi rahaa. Pidin kiinni pienistä hyvistä asioista. Etsin tietoa peliriippuvuudesta. Etsin itseäni, toivoa ja voimia. Sitten olin valmis ottamaan yhteyttä Pelirajat’on-hankkeeseen. Siitä alkoi uusi ajanjakso vertaistuen antamisen ja saamisen parissa.

Olen kiitollinen tuesta, jota olen saanut muilta ohjaajilta, sekä peliriippuvaisilta että heidän läheisiltään. Opettelen elämään peliriippuvaisen rinnalla ja olen kiitollinen siitä, että puolisoni elämässä on tapahtunut suuria muutoksia ja myös hän itse on löytänyt vertaistuen voiman. Tänään voimme käydä yhteisiä keskusteluja peliriippuvuudesta ja silti kasvaa omina ihmisinä.


Seuraava tarinaKaikki tarinat