Petri

Pelasin rahapelejä viimeksi tammikuun 13. päivänä vuonna 2010. Se ilta oli käännekohta, josta alkoi suuri elämänmuutos. Olin päätynyt pohjalle. Minusta oli tullut pahasti peliriippuvainen. Pohjakosketus oli ennen kaikkea henkinen. Velkoja ei ollut, tosin ei kyllä juuri rahaakaan. Ahdistus ja masennus sen sijaan olivat käyneet lähes mahdottomiksi kestää. Pelaaminen oli viimeisen reilun puolen vuoden ajan kiihtynyt sekä rahallisesti, ajallisesti että ajatusten tasolla. Ajatukseni olivat synkät ja pyörivät vain pelaamisen ja siihen liittyvien valheiden ympärillä. Työ, harrastukset, perhe- ja ystävyyssuhteet eivät toimineet. Lopulta havahduin pelkoon, että jos vaimoni saisi minut kiinni pelaamisesta, enkä pystyisi lopettamaan, menettäisin perheeni. Edessä olisi varmasti avioero ja ero lapsista. Siksi olin päättänyt tehdä kaiken minkä voin ja yrittää lopettamista enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Käänteentekevä hetki oli, kun pyysin vaimoani keskustelemaan illalla kanssani ja kerroin ensimmäistä kertaa tilanteestani mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti.

Perinnöllistä pelaamista?

Synnyin tavallisten rakastavien vanhempien esikoisena 1970-luvun lopussa pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa. Lapsuus oli tavallista ja turvallista. Isovanhemmat asuivat lähellä, minulla oli kavereita ja kaikki hyvin. Koulussa minua kiusattiin aluksi, mutta kiusaaminen loppui parin ensimmäisen luokan jälkeen. Lapsuudenkodissani arvostettiin kristillisiä arvoja. Isä oli työssä suhdanneherkällä rakennusalalla ja oli välillä pitkiäkin aikoja työttömänä. En tuntenut mistään olevan puutetta, vaikka rahaa ei ollut koskaan kovin paljoa. Myöhemmin olen ymmärtänyt niukkaan rahatilanteeseen olleen muitakin syitä kuin työttömyys.

Rahapeliriippuvuuteni on tietyllä tavalla perinnöllistä. Isäni pelasi paljon kolikkoautomaateilla ollessani pieni. Silloin hänkin kärsi peliriippuvuudesta. Ensimmäiset muistikuvani rahapeleistä ovat uimahallin kahvion hedelmäpelistä ja pajatsosta. Pelasimme niillä isän kanssa uimahallireissuilla. Kävimme uimahallissa säännöllisesti, joten peliharrastuskin tuli tutuksi. Pelaaminen oli jännittävää. Siihen liittyi kaikenlaisia rituaaleja ja tapoja; nappuloita paineltiin tietyssä järjestyksessä jne. Muistan vieläkin, miten kutkuttavan jännittävälle tuntui painaa hedelmäpelin nappuloita tai napauttaa pajatson rissaa. Vielä hienompaa oli, kun voiton tullessa kolikot kilisivät ja kolisivat pelikoneen metalliseen kaukaloon. Tuntui siltä, että onnistuimme yhdessä ja myös iloitsimme voitosta yhdessä. Tappioita ja rahan loppumista ei lapsena isän kanssa pelatessa tarvinnut koskaan miettiä. Peli vain päättyi ja tuli aika lähteä kotiin. Pelaaminen oli myös tabu. Siitä ei puhuttu koskaan kotona ja opin pian, että se on jotain sellaista, josta ei pidä puhua kenellekään – ei varsinkaan äidille. En tarkkaan tiedä isäni pelihistoriaa ja riippuvuuden voimakkuutta sen eri vaiheissa, mutta epäilen sen ohjanneen hänen toimintaansa hyvin voimakkaasti.

Viikkorahat pelikoneisiin

Oma peliongelmani puhkesi, kun aloin saada omaa rahaa käyttööni. Viikkorahat alkoivat upota kolikkopelien nieluihin. Paikkakunnan pelipaikat, huoltoasemat ja kauppojen eteiset tulivat tutuiksi. Hyvin pian kaava vakiintui. Viikkorahapäivänä tai viimeistään seuraavina parina päivänä tie vei pelikoneen luokse ja koko summa tuli pelatuksi. Aloin tiedostaa pelaamisen olevan ongelma. Häpesin ja pyrin salailemaan pelaamistani. Muistan erään lapsuuteni Linnanmäen-reissun. Pelasin ranneketta varten saamani rahat viimeistä markkaa myöten huvipuiston suuressa pelisalissa, samaan aikaan kun kaverini pitivät hauskaa huvipuistolaitteissa. Kun pelasin, kaikki muu unohtui. En kaivannut syötävää, juotavaa, kavereita enkä mitään muutakaan.

Pikku varkauksia

Murrosiän kynnyksellä peliriippuvuus paheni. Aloin varastaa saadakseni rahaa pelaamiseen. Otin silloin tällöin äidin rahapussista rahaa. Kävin myös mummoni puolesta kaupassa ja varastin vaihtorahoista. Saatoin pelata jo kaupassa, ennen kuin olin vienyt ostokset perille. Murtauduin myös kerran uimahallin pukuhuoneessa erään varusmiehen pukukaappiin. Heitin rahapussin metsään ja menin pelaamaan. Pari tuntia myöhemmin siviiliasuiset poliisit tulivat hakemaan minut huoltoaseman pelikoneen ääreltä selvittämään asiaa. Olin ehkä kahdentoista ikäinen. Pelaamiseen liittyvä häpeän tunne vahvistui kaiken aikaa. Kotona rahankäyttöäni ei kuitenkaan valvottu. Enkä oikeastaan saanut kummaltakaan vanhemmalta kunnollista mallia järkevään ja vastuulliseen rahankäyttöön. Isä hoiti perheen talousasioita ja äiti oli huonosti selvillä oman rahapussinsakin sisällöstä. En muista koskaan jääneeni kiinni varastettuani hänen rahoistaan.

Ressukat pelaavat

Pienellä paikkakunnalla pelikoneiden äärellä viihtyvät hahmot tunnettiin Peliporukkaan kuuluvia pidettiin säälittävinä ressukoina. Joskus kaverini huomauttelivat pilkallisesti nähneensä isäni pelaamassa. Häpesin isäni peliriippuvuutta, mutta en kuitenkaan osannut ajatella itse olevani vielä samassa jamassa.

Vähitellen kävi selväksi, että myös oma pelaamiseni on ongelmallista. Samalla vahvistui salailun tarve. Mielessäni ei edes käynyt, että kertoisin jollekin ongelmastani, saati että pyytäisin apua.

Uskoontulo ja rakastuminen

Murrosiässä koin hengellisen herätyksen ja tulin uskoon. Minusta tuli aktiivinen seurakuntanuori. Vietin paljon aikaa kavereiden kanssa, mutta ennätin silti pelikoneiden ääreen. Kaikki rahat menivät edelleen saman tien peleihin. Aloitin töiden tekemisen nuorena. Yläasteikäisenä olin aluksi kesätöissä torimyyjänä ja tulevan appiukkoni metallipajalla. Niihin aikoihin aloin tehdä ostoksia ”turvatakseni” rahojani. En halunnut palkkani menevän kokonaan peleihin, joten pyrin hankkimaan jotain hyödyllistä ja järkevää.

Aloin seurustella 16-vuotiaana nykyisen vaimoni kanssa. Vuoden seurustelun jälkeen menimme kihloihin ja aloimme suunnitella häitä. Niihin aikoihin kihlattuni sai minut kiinni pelaamisesta. Se oli hänelle järkytys ja hän yrittikin puhua asiasta äitini kanssa. Siitä ei tullut mitään, joten hän meni kotiin ja kertoi tilanteesta omalle äidilleen. Anoppini isä oli aikoinaan kärsinyt peliriippuvuudesta, ja tuleva anoppini kehottikin tytärtään harkitsemaan vakavasti naimisiinmenoa sellaisen miehen kanssa, jolla näyttäisi olevan peliongelma. Kehotuksesta huolimatta menimme naimisiin seuraavana kesänä. Opiskelin peruskoulun jälkeen kotipaikkakunnallani ammattikoulussa ja kävin samaan aikaan iltaisin töissä kaupan kassalla. Halusin säästää tulojani naimisiinmenoa ja yhteisen elämän aloittamista varten. Sainkin ainakin vihkisormusrahat kasaan.

Valmistuttuani ammattikoulusta kävin siviilipalveluksen ja pääsin sen jälkeen palveluspaikkaani keikkatöihin. Ensimmäinen lapsemme syntyi sivarin päättyessä. Työstä ja isyydestä huolimatta peliriippuvuus ei hellittänyt. Siihen tuli korkeintaan suvantovaihe, jonka jälkeen pelaaminen alkoi käydä kovemmilla kierroksilla. Muutimme uudelle paikkakunnalle töiden perässä.

Valheiden kierre

Muuton jälkeen peliriippuvuus paheni. Uudessa, isommassa kaupungissa oli mahdollista pelata anonyymisti. Se ja taloutemme lisääntyneet rahavarat mahdollistivat lisääntyvän pelaamisen. Pelaaminen alkoi tuottaa enemmän pahaa oloa. Aloin tuntea itseni epäonnistujaksi, koska en pystynyt hallitsemaan pelaamistani. En vastannut puheluihin, kun olin pelaamassa, mistä aiheutui huolta ja hätää vaimolleni. Välillä jäin kiinni pelaamisesta, mutta yritin aina valehdella niin, että koko totuus ei tulisi ilmi. Laiminlöin perhettäni. Kerran olimme sopineet, että haen pojan päiväkodista. Sulkemisaikaan sieltä soitettiin vaimolleni, että milloin poika haetaan, ja hän joutui kiirehtimään päiväkodille. Minä olin samaan aikaan pelaamassa.

Minusta tuli taitava valehtelija, ja lopulta elin jatkuvassa valheessa siitä huolimatta, että olin aina pitänyt rehellisyyttä todella tärkeänä arvona. Häpesin itseäni ankarasti. Yhden asian olin kuitenkin oppinut; en mennyt pojan kanssa uimahallin pelikoneiden ääreen. En muistaakseni ole koskaan pelannut kummankaan lapseni nähden. Olen myös pyrkinyt parhaan kykyni mukaan kasvattamaan heitä niin, että he eivät koskaan edes kokeilisi rahapelejä. Tämä siitä huolimatta, että tiedän monien pystyvän pelaamaan vastuullisesti ja hallitusti. Ainakin lapseni tietävät millaisia riskejä rahapelaamiseen liittyy.

Muutimme parin vuoden jälkeen taas uudelle paikkakunnalle ja jälleen pelaaminen sai uusia kierroksia. Elämässä oli hyviäkin asioita. Meillä molemmilla oli hyvä työpaikka. Tyttäremme syntyi. Työni tuntui mielekkäältä, vaikka en kaiken aikaa onnistunutkaan hoitamaan sitä kovin hyvin. Ainakin minusta tuntui, että en osannut työtäni. En osannut ottaa vastaan hyvää palautetta. En uskonut, että jonkun mielestä olin tehnyt jotain hyvin tai että olin hyvä tyyppi. Itsetuntoni oli aivan romuna. Olin omaksunut epäonnistujan identiteetin.

Pimeitä pelivuosia

Yritin jatkuvasti lopettaa pelaamisen. Vaimo alkoi ehdottaa avun hakemista. Kieltäydyin jyrkästi ja sanoin haluavani ratkaista ongelman itse. Halusin uskotella itselleni hallitsevani tilanteen. Parhaimmillaan onnistuin olemaan muutaman kuukauden pelaamatta, mutta yleensä pelaamaton aika kesti viikon tai pari.

Pelaamattomuusjaksojen aikana aloin usein ajatella, että nyt olen saanut tilanteen hallintaan ja voin jatkaa pelaamista hallitusti. Menin tietty summa mielessäni pelaamaan, mutta päädyin aina pelaamaan täysin hallitsemattomasti. Hain porttikiellon Raha-automaattiyhdistyksen pelisaleihin. Sen sai vuodeksi kerrallaan. En kuitenkaan pystynyt olemaan poissa vuotta. Niinpä livahdin eräänä päivänä pelaamaan, ja hetken kuluttua minut ohjattiin kesken pelin ystävällisen hienovaraisesti mutta jämäkästi pois Red Dog -pöydän äärestä ja ulos Täyspotista.

Pimeimpiin pelivuosiin sisältyy paljon sellaisia asioita, joita en itse muista. Vaimoni on kertonut niihin liittyvistä laiminlyönneistä ja pettymyksistä jälkeenpäin. Luultavasti olen ollut pelaamisen vuoksi niin ”sumussa”, että muistinikaan ei ole toiminut normaalisti. Uskon myös, että mieleni on suojautunut unohtamalla pahimpia asioita.

Pelaamisen uusi ulottuvuus

Muutimme pääkaupunkiseudulle. Tässä vaiheessa nettipelit tulivat mukaan kuvioihin. Aloin pelata nettikasinoilla ja riippuvuuteen tuli aivan uusi ulottuvuus. Enää pelaamista eivät rajoittaneet aukioloajat tai mahdollisesti varattuina olleet kolikkoautomaatit. Myös rahallisia panoksia oli mahdollista alkaa kasvattaa. Pelaaminen alkoi vallata ajatuksiani aina vain enemmän. Pelipaikat lisääntyivät, ja menin tietysti käymään myös Casinolla. Samaan aikaan yritin pyristellä irti pelaamisesta. Hain porttikiellon Casinolle.

Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Elämä pyöri täysin pelaamisen ympärillä. Mikä tahansa tunnetila riitti syyksi. Jos kohtasin vastoinkäymisiä tai olin harmistunut, menin pelaamaan. Pelatessani pystyin unohtamaan kaiken muun. Siinä oli jotain todella ainutlaatuista jännityksen, mielihyvän, riskinoton ja voitontavoittelun tunnetta. En edelleenkään osaa verrata sitä mihinkään muuhun omassa kokemusmaailmassani.

Pelisessioiden jälkeen iski kuitenkin morkkis. Niiden voimakkuus kasvoi koko ajan. Kirosin mielessäni itseäni koko matkan pelipaikalta kotiin, kaduin ja päätin rajoittaa pelaamistani. Päätökset pyörsin heti seuraavan pelimahdollisuuden tullessa.

Avautuminen

Pikkuhiljaa pohja alkoi tulla vastaan. Aloin pelätä menettäväni perheeni pelaamisen seurauksena. Olin onnistunut siihen saakka pelaamaan velkaantumatta, mutta nyt panokset alkoivat kasvaa, olin jo pariin otteeseen pelannut luottokortin tappiin, ennen pientä hillitsevää jarrutusta. Aloin pelata usein niin, että odotin vain pelimerkkien loppuvan, että pääsisin lähtemään pelisalilta kotiin. En pystynyt lopettamaan, vaikka en saanut enää samanlaista mielihyvää.

Lopulta aloin harkita avun hakemista ja täysin rehellistä avautumista vaimolleni. Ajatus kypsyi päätökseksi ja toteutin suunnitelman vaimon syntymäpäivää edeltävänä iltana. Kerroin hänelle peliriippuvuudestani ja kuinka se oli ollut jatkuva ongelmani kaiken aikaa. Tunsin jo keskustelun aikana suunnatonta helpotusta; vihdoinkin voisin lopettaa valehtelun ja salailun. Vaimolleni tunnustukseni oli täysi shokki. Siitä huolimatta, että hän oli tiennyt peliongelmastani, oli hän halunnut uskoa vakuuttelujani pelaamattomuudestani. Tilanne oli hämmentävä. Kokemuksemme olivat täysin ristiriitaiset. Olin huojentunut ja tunsin päässeeni vapaaksi taakan alta. Vaimoni taas alkoi vasta jäsentää ja käsitellä juuri kuulemaansa.

Samaan aikaan liityin netissä ja tekstareilla toimivaan Pelivoimapiiriin saadakseni ulkopuolista apua. Kirjoittelin sinne kuulumisiani ja luin muiden peliriippuvaisten viestejä. Se tuntui hyvälle, varsinkin ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana.

Aluksi pelaamattomuus oli sitä, että mietin vain pelaamista ja siitä erossa pysymistä. Kadulla kävellessäni saatoin ajatella, että tuolla olen käynyt pelaamassa, mutta nyt en mene. Koko ajan täytyi pitää aktiivisesti huoli siitä, ettei anna pelihimolle lainkaan tilaa ajatuksissaan. Aika pian pelaamisen loputtua aloitin liikuntaharrastuksen, josta muodostui ensimmäisen pelaamattoman vuoden ajaksi ”positiivinen riippuvuus”. Kävin kuntoilemassa neljästä kuuteen kertaan viikossa. Sain siitä paljon mielihyvää. Lisäksi kuntoilu täytti sopivasti pelaamisesta jäänyttä aikaa. Tietyllä tavalla se myös varmasti vastasi tarpeeseen tuntea hallitsevansa omaa elämäänsä.

Pelivoimapiirin lisäksi en osannut hakea muuta apua. Alkujärkytyksen jälkeen juttelimme pelaamisesta ja pelaamattomuudesta silloin tällöin vaimoni kanssa. Aloin myös saada hänen luottamustaan takaisin. Oma fiilikseni oli heti lopettamisen jälkeen mitä parhain. Olin todella onnellinen siitä, että pelaaminen oli taakse jäänyttä elämää ja nautin täysillä siitä hyvänolon tunteesta, joka pelaamattomien päivien, viikkojen ja kuukausien aikana jatkuvasti lisääntyi. Tuntui kuin olisin tullut läpinäkymättömästä usvasta auringonpaisteeseen, jossa kaikki näytti kirkkaalta ja kauniilta.

Kun pelaamattomuutta oli takana vuoden verran, elämä kulki jo ainakin ulkoisesti normaaleja latuja. Toipumista edistävä muutostyö jäi taka-alalle ja peliriippuvuuden aktiivinen käsittely omassa mielessäni väheni. Kaikki ei tietenkään käynyt sormia napsauttamalla, ja edelleenkin muutosprosessi on joidenkin asioiden kohdalla kesken. Muistan kuitenkin ajatelleeni jo ennen vuoden pelaamattomuutta, että olisi hienoa, jos voisi joskus olla avuksi jollekulle toiselle samasta asiasta kärsivälle.

Vapaaksi ja vapaaehtoiseksi

Peliriippuvuudesta aiheutunut häpeä seurasi minua pitkän aikaa, vaikka ahdistus helpottuikin heti tärkeän käännekohdan jälkeen. En halunnut kertoa pelaamisestani muille kuin aivan läheisimmille sukulaisille ja ystäville. Asian jakaminen toisten kanssa tuntui vielä liian hävettävälle ja kipeälle.

Kun pelaamisen lopettamisesta oli kulunut vajaa neljä vuotta, huomasi vaimoni lehdessä ”postimerkinkokoisen” mainoksen Pelirajat’on-vertaisohjaajakoulutuksesta, johon haettiin osallistujia. Kiinnostuin heti ja hain koulutukseen. Vapaaehtoistyöhön mukaan lähteminen lisäsi ymmärrystäni peliriippuvuuteen, pelihaittatyöhön ja myös omaan toipumisprosessiini. Prosessi lähti uudestaan liikkeelle. Sain uusia näkökulmia ja vakuutuin, että on kyse sairaudesta, jonka yksi parhaista ”hoitomuodoista” on vertaistuki. Itsetuntemukseni on lisääntynyt todella paljon ollessani mukana Pelirajat’on-toiminnassa. Tärkeää on ollut myös päästä kuulemaan pelaajien läheisten tarinoita.

Peliriippuvuuden hyväksyminen osaksi omaa historiaa on vaatinut surutyötä ja monien ikävien asioiden myöntämistä. Jokin aika sitten näin painajaisunen, jossa olin pelaamassa ja heräsin keskellä yötä ahdistavan tunteen vallassa. Huomattuani olevani omassa sängyssäni totesin kaiken olevan hyvin ja jatkoin uniani. Enää peliriippuvuus ei hallitse elämääni.

Olen vapaa.


Seuraava tarinaKaikki tarinat