1.4.2025 — Artikkelit ja tiedotteet

Tässä artikkelissa pyrin kuvaamaan ongelmallisesti rahasta pelaavan henkilön auttamisen haasteita. Tulen käyttämään pääasiassa sanaa ’hoito’ selkeämmän ilmaisun vuoksi. Sana hoito sisältää sekä maallikkoauttamisen, eli vertaistuen että ammattihoidon. Molemmat kohtaavat tuki- ja hoitosuhteissaan samat haasteet.

Artikkelia kirjoitettaessa mielessä on ollut tietynlainen tavallinen tarina keski-ikää lähenevästä miehestä, joka on ajautunut pelihistoriansa päätepisteeseen: velat konkretisoituvat täydessä mitassaan, pelirahaa ei enää käytännössä ole, lähisuhteiden ongelmat ovat kriisiytyneet, puoliso on antanut ultimaatumin, mieliala omaan itseen on pettynyt, vihainen, kuitenkin voimaton ja neuvoton. Peliongelmaa ei välttämättä kuitenkaan täysin ymmärretä omaksi ongelmakseen, ongelma on talous- ja ihmissuhteissa sekä elämässä: ”jos silloin olisi ollut tuuria, en olisi tässä tilanteessa” -ajattelu ohjaa edelleen henkilön arviointia ja ongelmaratkaisua nykytilanteesta. Rahapelien kanssa ongelmiin joutuneet ihmiset eivät toki ole tilanteineen identtisiä.

Hoitoon hakeutuminen ja hoidon aloittaminen

Hakeutuessaan hoitoon rahapelaamisen vuoksi ongelmiin joutuneet ovat usein varsin ambivalentteja hoidon suhteen. Ongelmiin on havahduttu ja siihen, että jotain apua ja mielen kevennystä tarvitaan, mutta oman osuuden ymmärtäminen hoidon onnistumisen keskeisimpänä elementtinä puuttuu.

Motivaatiokysymykseen saadaan yleensä vastaus ”olen motivoitunut”, mutta, kun ei varsinaisesti vielä tiedetä mihin pitäisi olla motivoitunut, niin vastaus ei niin sanotusti ”maksa mitään”. Tilanteen ratkaisemista odotetaan ulkopuolelta ja ulkopuolisilta. Ratkaisu tapahtuu oman kasvun kautta, mutta tätä ei vielä tiedetä, eikä osata hahmottaa. Oman mielen ollessa neuvoton ja voimaton on varsin inhimillistä, että ratkaisun odotetaan tulevan ulkopuolelta.

Onnistuneen hoidon jatkumisen keskeinen haaste on auttaa henkilöä ottamaan tilanteessa hänelle kuuluva toimijuutensa, kohtaamaan vastuunsa, hyväksymään syntyneet tappiot, sekä samalla kuitenkin vahvistaen henkilön oman arvon tunnetta ja minäpystyvyyttä. Maallikkoauttamisen parissa varsin tyypillinen virhe on, että tyydytään ns. en ole yksin -tukeen, jonka henkilö tuen alkuvaiheessa kokee hyvin vapauttavaksi ja helpottavaksi. Ongelmana tässä on, että se ei jaksa kantaa pitkällä tähtäimellä, eikä tuota muutosta – näin ei välttämättä koskaan päästä muutostukeen asti ja sama tukea hakenut henkilö hakeutuu tukisuhteen päätyttyä repsahdusten vuoksi hoidon piiriin uudestaan ja uudestaan. 

Artikkelin alussa kuvatun esimerkkihenkilön pelaaminen on alkanut jo varhaisnuoruudessa, siitä on muodostunut elämäntapa ja iso osa elämää. Nuorella iällä aloitetun pelaamisen aivovaikutukset mielihyväkeskuksen, palkkioradan ja dopamiiniärsytyksen osalta ovat tuottaneet paitsi psykologisia muutoksia minäkuvaan, myös fyysistä herkkyyttä pelaamisen vaikutuksille. Ajan myötä pelaamisesta on myös todennäköisesti tullut selviytymiskeino elämän vastuksia vastaan, jolloin sitä on alettu hyödyntämään tapana ratkaista ongelmia tai pahaa mieltä. Toisaalta riskinotto-selviytyminen -kierre on tuottanut palkitsevan tuntuista viehätystä ja onnistumisen tunnetta elämään. Jotta tilanne ei tässä vaiheessa näyttäisi vielä liian helpolta, niin keskeinen pelikäyttäytymistä ylläpitävä tekijä on tietysti talous, joka pelihistorian päätevaiheessa tyypillisesti on niin heikossa kunnossa, että ratkaisuksi nähdään enää vain pelaamisen jatkaminen.  

Hoidon tavoite pitää olla kasvun kautta tapahtuva muutos. Mutta mistä muutos aloitetaan, jos aivan kaikki on sekaisin ja yhtä ongelmaa? Muutos aloitetaan eliminoimalla ongelmien juurisyy eli pelaaminen. Monesti pelaamisen juurisyitä etsitään omasta historiasta, lapsuudesta tms. ja samalla unohdetaan itse pelaaminen, riskinotto, voitontavoittelu ja siihen liittyvä viehätys. Pelaamisen alkamiselle on saattanut olla jokin lähtökohta, syy, jonka hoitamisesta pelaaminen on oire, mutta ajan oloon useinkin itse pelaamisesta muodostuu sen jatkumista ylläpitävä varsinainen oma juurisyynsä.

Peliongelman samoin kuin alkoholismin hoitona toimii yhtä huonosti ns. hallinta ja vähentäminen. Ongelma on syntynyt, sitä ei voi hallita, pelaaminen pitää ainoastaan lopettaa. Peliongelmaisten etuna verrattuna alkoholismin hoitoon on, että pelaaminen voidaan lopettaa omatoimisesti väkisin rahapeli- ja rahansiirtoestoilla. Tällöin päästään elämään oman kodin puitteissa peliraitista elämää ja kohtaamaan ne haasteet, jotka täytyy kohdata ja joita sitten hoitosuhteessa käsitellään.

Peliongelman hoidossa täytyy huomioida myös mahdollisten taustalla vaikuttavien varsinaisten sairauksien ja tilojen hoitotasapaino. Näitä tyypillisesti ovat ahdistus, masennus, adhd, kaksisuuntaisuus ja epävakaa persoonallisuus.

Pelaamisen loppumisen jälkeisen hoidon haasteet

Hoidossa pyritään ymmärtämään ja taklaamaan henkilön pelikäyttäytymistä ylläpitäneitä tekijöitä. Vain osaan niistä on olemassa käytännöllinen ratkaisu. Monen taklaamiseen vaaditaan tunne-elämän ymmärtämistä ja ajattelun muutosta. Asia ei muutu, mutta suhteemme siihen ja ajattelumme sen suhteen muuttuu.

Tyypillisin pelaamattomuutta haastava tekijä nyt sekä tulevaisuudessa potentiaalinen repsahduksen aihe on tiukka talous. Se on myös tekijä, johon voimme omalla toiminnallamme nopeasti vaikuttaa enää hyvin vähän. Tulevaisuudessa usein mahdollisuutena on velkajärjestely. Vaikka käytännöllisten asioiden suhteen onkin hyvä ottaa toimijuutta, niin talouden hoitamisen nouseminen peliongelman hoidon keskiöön on virhe. Ei ole tavatonta, että rahapelaamisen kanssa ongelmissa oleva on saanut velkajärjestelyn liian aikaisin ja onnistunut pelaamalla pilaamaan senkin mahdollisuutensa.

Pelihistoria on tavallisesti tuottanut luottamuspulaa ihmissuhteisiin ja valehtelu, salailu, lupausten pettäminen on tuottanut henkistä sekä todellista erillisyyttä ja yksinäisyyttä. Pelaamisen taustalla on myös alun perin saattanut olla kokemus yksinäisyydestä. Kuinka elää ilman parasta elämänkumppaniaan, joka antaa viihdykettä ja jännitystä eikä arvostele?

Sen enempää talouteen kuin esimerkiksi yksinäisyyteen ei ole olemassa nopeaa käytännöllistä ratkaisua. Säästä kymppi kuussa tai ala käymään päivätansseissa vaikuttaa lähinnä banaalilta ehdotukselta, vaikka ne tosiasiassa ovatkin ihan hyviä ajatuksia. Varsinainen ongelmanratkaisu tapahtuu muualla: henkilön oman arvon sekä minäpystyvyyden tunteiden tasolla.

Tunteet vaikuttavat ajatteluun ja sitä kautta käyttäytymiseen. Hoidon keskeinen tavoite on auttaa henkilöä kasvamaan ulos ongelmastaan. Käytännössä se tarkoittaa sen tukemista, että hän alkaa kokea itsensä niin arvokkaaksi, ettei halua vahingoittaa itseään käyttäytymisellään ja että hän alkaa huomaamaan omaa pystyvyyttään haasteiden edessä. Ainoa asia, joka mahdollistaa kokemukset, joita hoidon puitteissa aletaan käsittelemään ja joista hoitotaho alkaa antamaan positiivista palautetta, on pelaamattomuuden haasteessa onnistuminen. Kyse ei siis ole pelaamisen lopettamisen haasteesta, vaan pelaamattoman elämän haasteesta – ja siinä onnistumisesta, josta oman arvon tunne, pystyvyyden tunne, uudet coping-taidot kasvavat. Tähän asti ainut enää jäljellä ollut toimiva coping-taito oli musta huumori, onnistuneen hoidon jälkeen myös arvokkuus ja pystyvyys ovat henkilön tunnevalikoimassa.

Kirjoittaja ei työhistoriansa aikana ole kohdannut yhtään ihmistä, joka olisi joutunut toteamaan omaavansa kelvottoman arvomaailman. Käytännössä kuitenkin pelihistoria on tuottanut paljon tilanteita, joissa henkilö on toiminut arvomaailmaansa vastaan: valehteleminen, varastaminen, talousrikokset ovat tavallisia. Ei ole tavatonta kuulla: en olisi uskonut, että pystyn varastamaan ystäväni luottokortin. Hoidon aikana arvomaailmaa aletaan herkistämään takaisin paikalleen arvotyöskentelyn avulla. Palautunut tietoisuus omista arvoista toimii vahvana repsahduksen ehkäisijänä tulevaisuudessa.

Ratkaisuna: pelaamattomuus elämäntapana

Onnistuneesta hoidosta huolimatta henkilöllä on edelleen velkaa, hänen luottamussuhteensa ovat korjaantuneet vain vähän ja hän saattaa olla edelleen yksinäinen. Ne ovatkin asioita, joihin pelkästään hänellä itsellään on hyvin vähän vaikutusvaltaa. Näissä asioissa on muitakin toimijoita, joilla on oma näkemyksensä asioista. Velat ovat edelleen velkoja, tuomari päättää velkajärjestelystä, vaimo pystyy antamaan anteeksi kovin hitaasti tai päivätansseissa tulikin vain pakkeja. Mutta jokin on muuttunut. Hän ei ole alkanut pelaamaan. Henkilö on hyväksynyt tilanteensa ja sitä kautta omaksunut uudenlaisia coping-taitoja, joiden avulla todennäköisesti elää tyydyttävämpää elämää kuin koskaan aikaisemmin. Hän näkee itsensä arvokkaana, kokee elämänsä merkitykselliseksi, kokee pystyvänsä vaikuttamaan asioihin ja nauttii uudelleen löytämistään arvoistaan. ”Kaikki ja nyt” -ajattelu on muuttunut näkymäksi, jossa on perspektiivi ja horisontti. Ajankäyttö on muuttunut hitaammaksi, harkitsevammaksi, suunnitelmallisemmaksi ja tarkoituksellisemmaksi oman hyvinvoinnin näkökulmasta.

Mutta. Taustalla luikertelee repsahtamisen pelko? On hyvin henkilökohtaista missä vaiheessa taiko koskaan pääsemme eroon ajatuksesta, että asiat voivat mennä huonoimmillaan hyvin huonosti. Artikkelin kirjoittaja luottaa kokemuksen voimaan: kun kerran olen oppinut ajattelemaan itseäni kaikesta huolimatta arvokkaana ihmisenä, voimakkaana ja pystyvänä kohtaamaan ongelmat, niin mikä voisi olla se myrsky, joka saisi minut enää tolaltani.

Kirjoitus: Pelirajaton-toiminnan päällikkö Jari Hartikainen