—
Arki silloin ja nyt
5.30: herätyskello soi. Nukuin taas huonosti – kiukuttaa. Saan kinastelun jälkeen lapsen hereille ja lopulta aamupalapöytään. Siirryn sohvalle kahvikupin kanssa. Muistan talletusrajan avautuneen, joten kasino auki ja pelit alkakoot. Mutta täytyy varoa, että puoliso ei näe, mitä puhelimella teen.
Hoputellen hoidan loput aamutoimet, ja kun saavun työpaikalle, pelaaminen jatkuu. Töissä on kiire. Pomo huutelee vähän väliä huoneestaan tekemistäni työvirheistä. Sinnittelen työpäivän loppuun – pelit piilossa pyörien – ja mietin samalla tulevien lainamaksujen määrää, toiveikkaana odottaen isoa voittoa.
Kotona hoidan ruoat ja muut pakolliset asiat vähän väliä puhelinta vilkuillen, jospa nyt osuisi. Illalla on treenit, ajomatkalla pelit pyörivät automaatilla. Treenien aikana annan itsestäni kaiken fyysisesti ja mieli on edes hetken läsnä. Palattuani kotiin, hoidan iltarutiinit hieman jännittyneenä. Odotan kiihkeästi puolison nukkumaanmenoa, jotta saisin pelata vihdoin rauhassa. Päätin, tänä yönä ei nukuta; tarvitsen rahaa.
”Kiinni jäämisen pelosta, en myöskään halunnut puolisoani lähelleni, koska en ollut valmis luopumaan peleistä. Pakenin peleihin kaikenlaisessa mielentilassa, mutta enimmäkseen pahaa oloani. ”
6.00: herätyskello soi. Nukuin hyvin, vaikka aamu hieman ärsyttää. Herätän lapseni kutittaen; olen oppinut, että kutittelu saa hänet heräämään hyvällä tuulella. Aamupala pöytään ja siirryn kahvikupin kanssa sohvalle lueskellen puhelimesta somepäivityksiä. Puoliso lähtee töihin ja lapsi kouluun. Avaan tietokoneen ja aloitan etätyöpäivän. Uuden pomon myötä minuun ja osaamiseeni luotetaan ja haluan pitää siitä kiinni.
Työpäivän jälkeen haen lapsen koulusta. Kotimatkalla mietimme yhdessä, mitä syötäisiin ja mitä tehdään illalla. Ruoan jälkeen siivous ja raittiissa ulkoilmassa kävely. Ennen iltapalaa katsomme lapsen kanssa yhdessä piirrettyä, ja pienen vääntämisen jälkeen saamme puolisoni kanssa lapsen sänkyyn. Loppuillasta jutellaan päivän tapahtumista puolison kanssa ja katsotaan yhdessä sarjaa telkkarista.
Ylläolevat tapahtumat ovat ja ovat olleet elämääni, arkeani.
Kolme vuotta sitten päivät olivat kaikki samanlaisia: nukuin muutaman tunnin yössä, olin jatkuvasti pahalla tuulella ja stressaantunut niin veloista kuin rahasta, kuormitin turhaa itseäni sekä töissä että kotona. Mielestäni en ansainnut pyytää kumppanilta apua ja pyöritin koko taloutta. Kiinni jäämisen pelosta, en myöskään halunnut puolisoani lähelleni, koska en ollut valmis luopumaan peleistä. Pakenin peleihin kaikenlaisessa mielentilassa, mutta enimmäkseen pahaa oloani. Silloin en vielä ymmärtänyt, että pelaaminen ja sen seuraukset lisäsivät pahaa oloa kerta kerralta.
Arjessa lapsen kanssa jäi paljon asioita huomioimatta, kun puhelin oli lähes aina kädessäni ja pelit pyörivät. Silloin tuntui, että pelaaminen tulee kuulumaan elämääni aina ja tämä on normaalia, sillä en edes muistanut millaista elämä oli ennen pelaamista. Pelien lopettamisen jälkeen, lapsen suusta kuultu lause, ”Ihanaa äiti, kun sinulla ei ole puhelinta kädessä, kun pelaamme yhdessä”, herätti minut uudella tavalla. Ymmärsin, että olin ollut paikalla, mutta en läsnä ja olin menettänyt niin monia ihania hetkiä hänen kanssa.
Totuuden nimissä, ei kaikki nykyäänkään aina tietysti mene yllä kuvatulla tavalla. Välillä nukun yhtä huonosti kuin kolmisen vuotta takaperin, kinastelen perheeni kanssa aamusta-iltaan tai olen todella huonolla tuulella, mutta ero on siinä, että olen oppinut puhumaan enemmän. Kaikkea en edelleen sano ääneen ja näytä ulos, mutta käsittelen asioita päässäni ja osaan ottaa omaa tilaa. Vaikka nykyarkeni ei ole yhtä iloa ja onnellisuutta, pystyn elämään ilman jatkuvaa häpeää ja syyllisyyttä.
Perusarjen tekemiset ovat edelleen suurimmalta osin minun hoidettavissa, koska olen itse niin halunnut. Se on malli, jonka olen oppinut omalta äidiltäni ja huomaan, miten vaikea sitä on muuttaa. Mielessäni valitan, kun taas minun hoidettavissa perheeseen liittyvät asiat, mutta en myöskään osaa antaa vastuuta pois. Tiedän, että se on osittain myös hyväksynnän hakua ja miellyttämisen halua, ehkä jopa jonkun verran edelleen häpeän ja syyllisyyden tunnetta. Pyrin kuitenkin menemään eteenpäin pienin askelin ja saamaan unelmat takaisin elämääni.
–Salla Pelirajaton-vertaisohjaaja