27.2.2025 — Blogi

Kylmä hiki nousee otsalle ja kädet tärisevät pelosta. Istun mummolan makuuhuoneen sängyllä. Olen piilossa ja minua jännittää. Mieleni syvyyksistä nousee odottamaton ääni, joka käskee minua: ’Nyt on sen aika.’ Kun olen tehnyt talletuksen, jähmetyn paikoilleni: ’Mitä ihmettä minä teen!’ Mutta mitä jos vain ihan vähän, ei kai se haittaa, jos vähän kokeilen? Samalla huoneeseen astuu tuntematon hahmo, joka lähestyy minua uhkaavasti. Pelkään niin, että minun on pakko paeta huoneesta.

Todellisuudessa heräsin unesta, jonka olen nähnyt useita kymmeniä kertoja pelaamisen lopettamisen jälkeen. Joskus uni päättyy talletukseen, joskus pelaan ja käyn samalla sisäisesti taistelua itseni kanssa. Pelonsekaisin tuntein mietin, miten olen voinut retkahtaa kaiken tämän työn ja toipumisen jälkeen.

Monet sanovat, että unien olevan vain unia. Itse ajattelen, että unissa on aina jokin sanoma tai merkitys, mitä ei hereillä ollessa tule ajatelleeksi. Esimerkiksi koen, että tuo hahmo ei suinkaan ole täysin tuntematon tai edes uhkaava. Se on auttava puoli minusta, joka on lopettanut pelaamisen ja haluaa estää minua retkahdukselta.

Kuuntele Toricastin jakso Retkahdus.

Tarinani alkaa siitä, kun lopetin rahapelaamisen

Kun pelaaminen vei ison osan arjestani, päätin toistuvasti lopettaa huomenna. Kuitenkin petin itseni ja lupaukseni jatkuvasti. Olin täysin tietoinen, että pelaamisestani oli muodostunut ongelma, mutta jostain syystä en vain kyennyt tekemään lopullista päätöstä.

Yhtenä päivänä annoin lupauksen – vielä kerran! Josko nyt?

Päiväkirjamerkintä, päivä 1 | 24.06.2020

Tänään oli se päivä; kerroin puolisolleni! Yksi elämäni vaikeimmista päivistä, johon liittyi suuri tunteiden kirjo: jännitystä toisen reaktiosta, yhteisestä tulevaisuudesta, pettymystä, itseinhoa ja jopa fyysistä huonovointisuutta. Pohdin, miten kehtaan enää koskaan katsoa puolisoa silmiin. Jättääkö hän minut?

Elämäni kamalin lause, ”Olemme olleet kymmenen vuotta yhdessä ja seuraavia ei tule!”, jäi soimaan päähäni. Valmistauduin lähtemään pois kotoa. Halusin vain paeta. Halusin uuden elämän. Olin juuri tekemässä lähtöä, kun puolisoni pysäytti minut, sulki minut isoon halaukseen ja sanoi: ”Kyllä me selviämme tästä, älä mene.”

Tunteiden sekamelskassa koin suurta huojentuneisuutta, kuin iso paino olisi tippunut hartioiltani. Mietin, voinko kaikkien huonojen tuntemusten lisäksi tuntea jotain näin helpottavaa.

Lopettamispäätöksen ja kertomisen jälkeen ensimmäiset viikot olivat yhtä sumuisia kuin pelaamiseni aikana. Samalla kun halusin kertoa koko maailmalle voivani huonosti, halusin vain piiloutua kaikkien katseilta. Koin niin paljon tunteita, käsinkosketeltavaa jännitystä, surua, itseinhoa, syyllisyyttä, häpeää ja pienen pieniä toivon pilkahduksia.

Tunnemyrskyn silmässä

Päiväkirjamerkintä, päivä 2 | 25.06.2020

Nousin sängystä tuskin nukkuneena, ja join aamukahvin pihalla. Puolisoni lähti mitään sanomatta töihin. Pian oli itsekin lähdettävä. Edellispäivän huojentuneisuus oli kadonnut ja jäljelle jäi vain ’en halua tätä elämää’ – olotila. En osannut aloittaa mistään. Olin poikki, en jaksanut mitään, minua hävetti ja halusin kadota.

Mielessäni kävi tänään erittäin synkkiä ajatuksia. Tavallaan toivon, että en olisi kertonut mitään, ja olisin vain päässyt asian kanssa eteenpäin yksin. Kuvittelen, että silloin olotilani olisi helpompi.

Päässäni pyörii monia ajatuksia: Mitä pahaa olen elämässäni tehnyt, että olen tässä tilanteessa vai olenko minä pohjimmiltani paha ihminen? Miten annoin pelaamisen vaikuttaa minuun ja elämääni niin kokonaisvaltaisesti?

En saanut vastausta omiin kysymyksiini viikon pelaamattomuuden jälkeen – enkä edes kuukauden. En myöskään muistanut miltä tuntui olla aidosti onnellinen, nauttia elämästä ja pienistä hetkistä. Tai miltä tuntuu käydä kaupassa ilman, että etsii halvinta tuotetta? Miltä tuntuu olla kävelyllä, ilman että tuijottaa puhelinta? Miltä tuntuu lapsen ilo, kun pystyy keskittymään ainoastaan häneen? Miltä tuntuu sulkea hetkeksi silmät ilman syyllisyyttä? Miltä tuntuu mennä nukkumaan ilman epätoivoa?

Mutta hetki kerrallaan aloin huomata pieniä asioita, jotka olin sivuuttanut pelaamisen aikana. Opettelin olemaan enemmän läsnä, kuuntelemaan ja tulla kuulluksi. Opin myös, että menneisyyden käsittelemättömät asiat eivät katoa, vaan niitä täytyy katsoa silmiin ja käydä kipeimmätkin muistot läpi asianomaisten kanssa, jotta ne voi hyväksyä osaksi menneisyyttä ja itseään.

Ehkä tästä alkaa uusi elämä

Päiväkirjamerkintä päivä 3 | 26.06.2020

Kävimme rehellistä, avointa keskustelua puolison kanssa. Emme olleet juuri jutelleet niin syvällisesti vuosiin, ja vaikkakin keskustelun aiheet olivat ikäviä, koin olevani häntä lähempänä kuin koskaan ennen.

Tiedän, että edessäni odottaa iso muutostyö. Tänään tunsin kuitenkin pienen toivon pilkahduksen, ’Josko tästä selvittäisiin sittenkin.’ Pelaaminen ei ollut käynyt mielessä edellisinä päivinä, vaikka mieliala sahasi laidasta laitaan.

Ajattelin raha-asioita – tietenkin nopean helpotuksen toivossa – mutta en halua enää pelaamisesta johtuvaa pahaa oloa. Haluan kaiken huonon pois elämästäni. Pysyvästi! En ole varma, että pystynkö siihen, mutta tiedän, että minun on haettava apua.

Pelaamattomuuden alkutaipaleella huomasin muutaman läheiseni asenteen muuttuvan minua kohtaan. Koin siitä huonoa omatuntoa pitkään, mutta ymmärsin kuitenkin ottaa askeleen taaksepäin ja antaa heille enemmän tilaa. Se tuntui pahalta, mutta koin, että en pysty ottamaan vastaan ihmisten ennakkoluuloja, kommentteja tai tietämättömyyttä. Voimavarani riittivät ainoastaan eteenpäin puskemiseen.

Päiväkirjamerkintä päivä 4 | 27.06.2020

Edellisten öiden valvominen oli tehnyt tehtävänsä ja nukuin muutaman tunnin putkeen. Aamulla jätin yhteydenottopyynnön terveysasemalle. Jään odottamaan jännittyneenä vastausta heiltä.

Vietin illan yksin kotona peläten. Pelkäsin, että alan pelaamaan. Aiemmat yksinolohetket ovat olleet pelkkää pelaamista. Pystynkö olla pelaamatta, kun kukaan ei ole vahtimassa minua ja kun on tylsää? Oloni oli erittäin levoton, mutta samalla en kuitenkaan jaksanut tehdä mitään.

Soitin lapsuudenystävälle ja kerroin hänelle kaiken. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän sanoi, että olen hänen silmissään edelleen se sama 7-vuotias naapurintyttö, johon hän tutustui taloyhtiön leikkipaikalla. Mikään ei muuttaisi sitä.

Puhelun jälkeen levottomuuteni katosi ja tilalle tuli rentous. Ja mikä parasta, pystyin katsomaan kokonaisen elokuvan pitkästä aikaa, ilman puhelimeen tuijottamista.

Päiväkirjamerkintä päivä 5 | 28.06.2020

Oli aika poistaa olohuoneessa istuva vaaleanpunainen elefantti. Kävimme puolison kanssa läpi taloudellisen tilanteemme. Näytin avoimesti kaikki velkani. En ollut edes itse täysin kärryillä kaikesta ja lopputulos oli musertavaa. Minua hävetti suunnattoman paljon tilanteeni ja tunsin inhon puolisoni katseesta.

Olin yhteydessä velkaneuvontaan. Valitettavasti kyseinen palvelu ei tuntunut sopivalta ratkaisulta ja päätin lopulta selvittää taloudellisen tilanteeni itse. Haluan korjata virheeni ja osoittaa, että pystyn tähän.
Minua on vaivannut monen päivän ruokahaluttomuus ja se jatkuu. Tiedän myös, että unettomuuteni jatkuu.

Hankalan ja kiusallisen keskustelun jälkeen oloni oli kuitenkin huojentunut. Nyt oli kaikki kortit pöydällä ja ehkä tästä alkaa se uusi elämä? Huomenna on ensikeskustelu psykiatrian sairaanhoitajan kanssa, jota odotan kovasti.

Terapiaa ja surutyötä – eroon peliriippuvuudesta

Terapeuttini kysyi minulta, olenko surullinen, etten pelaa? Miten voisin olla siitä surullinen? Pelit ovat pilanneet osan elämästäni.

Vaikka kysymys oli mielestäni omituinen, teki pahaa myöntää, että ikävöin pelaamista ja sen tuomia euforisia tunteita. Koin, että pelit eivät koskaan tuominneet minua, sain hetken omaa aikaa ja pystyin unohtamaan kaiken muun ympäriltäni. Ne olivat minulle vähän kuin hyvä-paha-ystävä. Tämän ystävän kanssa oli aina mukavaa viettää aikaa, mutta vietetyn ajan jälkeen oloni vaihtui ahdistavaksi. Ja nyt, tämä ”ystävä” piti hyvästellä.

Kuuntele Toricastin jakso Surutyö – irti rahapeliriippuvuudesta

Päiväkirjamerkintä päivä 6 | 29.06.2020

Pelit eivät ole käyneet mielessäni. Tai siis onhan ne, mutta reagoin niihin vain inholla. Viimeisenä ajatuksena olisi laittaa edes kolikkoa pelikoneeseen. Mietin, miten olen voinut peliaikana laittaa talletusta talletusten perään täysin ajattelematta, että se oli oikeata rahaa.

Miten oma pääkoppa voikaan tehdä tämmöistä illuusiota, että pelaaminen tekee onnelliseksi? Toki vain hetkellisesti – silloin kun napsahti voitto. Sen jälkeen iskee hetkellisesti todellisuus päin pläsiä, kunnes taas homma jatkuu. Nyt homma ei enää jatku, siinä päätöksessä aion pysyä!

Sairaanhoitajan kanssa keskustelu oli enemmänkin yksinpuhelua. Yritin lyhyessä ajassa kertoa kaiken. Sairaanhoitaja rauhoitteli minua puhelimessa. Meillä ei kuulema ole kiire, hän aikoo keskustella kanssani vielä monta kertaa.  Helpotus. Minä saan apua.

Opin vertaistuen merkityksellisyyden

Päiväkirjamerkintä päivä 7 | 30.06.2020

Ihan käsittämätöntä, kuinka erilaista arkeni on. En riemuitse, että olisin peleistä vapaa. Vaan sitä, kuinka paljon oma ajatusmaailma on muuttunut viikossa. Miten voin nyt puhua puolisolle avoimesti pelaamisesta ja rahasta ja kaikesta muusta. Hän on ollut tukenani viikon aikana enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä.

Olen itse paljon avoimempi kaikessa. Olen ehkä hitusen itsevarmempi, kun haluan pystyä tekemään tämän kaiken. Kuten yksi kaveri joskus minulle sanoi, että ihan joka ikisessä huonossa asiassa on myös hyvä puoli.

Joskus mietin, millaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan pelannut tai millainen minä olisin? Taloudellisesti olisi helpompaa. Ei tarvitsisi rakentaa luottamusta läheisiin. Ei tarvitsisi aina välillä kokea huonoa omatuntoa menneisyydestä. Ei tarvitsisi herätä tarkistamaan tiliotetta varmistaakseen, että se oli unta. En tuntisi pientä pistoa sydämessä aina kasinomainoksen nähtyäni tai kuultuani. En tuntisi häpeää.

Vaikka pelaamisesta johtuvien haittojen määrä on huomattava, olisin edelleen muiden miellyttäjä, joka ei osaisi kieltäytyä mistään. Kantaisin menneisyyden muita kipeitä kokemuksia harteillani. En osaisi nähdä itseäni arvostetuksi tai arvostaa itseäni. En olisi oppinut murtamaan lapsuudesta opittuja käyttäytymismalleja.

Enhän tietenkään voi varmuudella sanoa, että elämäni olisi juuri sellaista. Koen kuitenkin, että vaikka rahapelit aiheuttivat minulle todella paljon pahaa, tutustuin itseeni täysin uudestaan ja matka jatkuu edelleen.

Terapiajakson aikana ajattelin, että haluaisin oman kokemuksen kautta auttaa muita. Vastoin kaikkia omia odotuksiani rohkaistuin ja hain ohjaajakoulutukseen, jonka ansiosta opin vertaistuen merkityksellisyyden.

Nykyisin autan muita löytämään elämässään uuden suunnan kohti pelaamatonta, vapaampaa aikaa.

Kirjoitus: Vertaisohjaaja ja kokemusasiantuntija Salla