—
Vertaisryhmäkokemus – eka tapaaminen tuntemattomien kanssa
Viisikymmentäviisi kilometriä matkaa Seinäjoen Järjestötalolle, jossa vertaisryhmä tänään kokoontuu. Eka tapaaminen tuntemattomien ihmisten kanssa saa kouraisemaan mahan pohjaa ja epäilemään, pystynkö tähän sittenkään.
Katson kelloa ja totean olevani hyvissä ajoin matkassa. Tunti aikaa koota ajatuksia ja rauhoitella mieltä. Kolme kuukautta pelaamatonta aikaa takana. Paljon asioita mahtuu kuukausiin, jotka ovat olleet täynnä epävarmuutta tulevasta, häpeää riippuvuudesta ja omalta mukavuusalueelta poistumista. Kipeitä asioita kerrottavana niin läheisille, lääkäreille, psykiatriselle sairaanhoitajalle ja päihdehoitajalle. Nöyryyttävää ja uuvuttavaa, mutta samalla myös helpottavaa ja toivoa herättävää.
–En ole ryhmäihmisiä, totesin päihdehoitajalleni, joka ehdotti ilmoittautumista ryhmään.
–En mä halua avautua vieraille ihmisille asioistani.
–Mitä jos siellä on tuttuja?
–Jos mä oon ainut nainen siellä, tai kaikista vanhin?
Olin kuitenkin päättänyt ottaa kaiken avun vastaan minkä saisin ja ilmoittauduin ryhmään. Vertaisohjaaja otti yhteyttä. Mukava mies, joka kertoi omaa taustaansa ja kyseli mun elämäntilannetta ja pelihistoriaani. Sain ymmärrystä ihmiseltä, joka oli kokenut samoja asioita. Puhelun jälkeen oli hyvä olo ja olin tyytyväinen, kun olin ilmoittautunut ryhmään.
Perillä Seinäjoella. Parkkipaikka löytyy Järjestötalon läheisyydestä. Korvissa suhisee ja kuulen sydämen sykkeeni kävellessäni kohti Järjestötalon ovea. Miten voi liki 40-vuotiasta näin paljon jännittää?
Tänne tulo on ollut yhtä vaikeaa heillekin.
Aulassa on mies, joka tervehtii ja kysyy lempeästi, olenko tulossa vertaistukiryhmään. Pienen hetken olen kauhuissani, että mistä hän sen voi tietää? Näkyykö peliriippuvuus musta jotenkin? Tukahdutan naurunpyrskähdyksen tajutessani, että hän on tietenkin ryhmän ohjaaja. Hän neuvoo tilan, missä kokoonnutaan.
Monen kulman ja käytävän jälkeen näen huoneen, jossa on valot. Tietenkin käytävän viimeinen huone, en voi edes muina naisina kävellä ohi ja hieman vilkuilla minkälaisia ihmisiä siellä on. Hidastan askeleita ja kerään rohkeuden rippeitä. Palautan mieleeni siskojen tsemppiviestit ja astun hiljaiseen huoneeseen, jossa on noin 8 ihmistä. Saan nopean vilkaisun ja vaimeita hei -vastauksia tervehdykseeni. Huoneen jännitys on käsin kosketeltavaa, ja se helpottaa hieman omaa hermostuneisuuttani. Tänne tulo on ollut yhtä vaikeaa heillekin. Istun pöydän ympärille ja näen kaksi muuta naista, en ketään tuttua ja vanhin osallistujakin on ikäihminen. Selvitettäväksi vielä jää, olenko ryhmäihmisiä ja osaanko avautua elämästäni heille.
”Miten avartavaa, helpottavaa ja innostavaa jakaa asioita ihmisten kanssa, jotka taistelevat saman riippuvuuden kanssa.”
Mari, ryhmän käynyt nykyinen Pelirajaton-vertaisohjaaja
Ohjaaja tulee tuoden mukanaan vielä muutaman osallistujan. Mietin, että on hyvä tapa olla aulassa vastassa ja johdattaa ”eksyneet lampaat” oikealle polulle. Tai nyt aluksi ainakin oikeaan huoneeseen.
Tunnen jännityksen taas kouraisevan, kun esittelykierros alkaa. Itsestään saa kertoa sen verran kuin nyt aluksi tuntuu hyvältä, ohjaaja toteaa rauhallisesti. Lisää myös, että kaikki ovat vaitiolovelvollisia ja siihen tulee myös sitoutua. Tämä on yksi ryhmän säännöistä. Saatuani soperrettua itsestäni etunimen, pelihistoriani ja miksi tulin ryhmään, keskityn kuuntelemaan muita.
Liki kaksi tuntia kuluu nopeasti ja haluaisin vielä jatkaa
Kuinka mielenkiintoista ja kuinka samaistuttavaa. Keskustelu pääsee nopeasti vauhtiin ja huomaan osallistuvani siihen. Kuinka paljon asioita sitä olisikaan, mitä haluaisi muiden kanssa jakaa. Ihmettelen, miten loppujen lopuksi se olikin helppoa. Ehkä siksi, että heidän kanssaan ei tarvinnut tuntea häpeää siitä, mihin oli ajautunut. Kukaan ei väheksynyt, eikä arvostellut. Alan ymmärtämään konkreettisesti mitä vertaistuki tarkoittaa. Miten avartavaa, helpottavaa ja innostavaa jakaa asioita ihmisten kanssa, jotka taistelevat saman riippuvuuden kanssa. Saan myös paljon ajattelemisen aihetta muiden elämäntilanteista. Kaikkien tarina on erilainen ja se laajentaa omaa näkökantaani peliriippuvuudesta ja miten se keneenkin vaikuttaa.
Liki kaksi tuntia kuluu nopeasti ja haluaisin vielä jatkaa. Siihen on kai syynsä, miksi kokoontumisia on 12 yhden sijasta, joten suostun odottamaan jatkoa ensi viikkoon. Huomattavasti keveimmin askelin lähden, kuin tulin.
Torstai- toivoa täynnä, piti paikkansa myös tämän päivän kohdalla, mietin hymyillen, kun leijailen kohti autoa. Ennen kotimatkaa kirjoitan siskoilleni viestin: ”Hengissä. Oli huippu ryhmä ja avointa keskustelua. Oon aivan fiiliksissä! <3”
–Mari, nykyinen Pelirajaton-vertaisohjaaja