14.3.2019 — Blogi, Läheisille, Vertaisohjaajat, Vertaisryhmät

Pöydän ääreen on kokoontunut 10 eri-ikäistä henkilöä. Katselen hieman uteliaana, epävarmana ja samalla jännittyneenä millaisia ihmisiä tulisin kohtaamaan seuraavan 12 ryhmäkerran aikana, ja millaisia tarinoita kuulemaan.

Niin, minusta on tullut Sosped-säätiön Pelirajaton läheisten ryhmänvetäjä. Olen saanut kattavan koulutuksen, todistuksen ja tietopaketin siitä, miten ryhmää ohjataan. Läheisten ryhmänvetäjänä olen myös itse vertaistukena saman kokeneille. Voin kertoa omasta läheisestäni, saada vinkkejä omaan elämäntilanteeseeni, ja samalla viedä ryhmää eteenpäin.

Olen pyytänyt ensimmäiselle kerralle Pelirajaton-työntekijän kertomaan peliriippuvuudesta ilmiönä. Koen myös, että hän on minulle henkinen tuki valitsemallani tiellä. Vapaaehtoistyöntekijänä olen uuden äärellä, eikä minulla ole ihan tarkkaa käsitystä vielä siitä, miten ohjata ryhmää, ja mitä osaisin oikeasti peliriippuvuudesta faktapohjalta kertoa. Koen, että ohjaajalta odotetaan enemmän, ja olen selkeästi itsekin vasta oppilastasolla. Epämukavuusalueella.

Koko ryhmää jännittää, kukaan meistä ei tunne ennestään toisiaan, ja nyt olemme jännän äärellä siitä, miten avautua läheisestään.

Koko ryhmää jännittää, kukaan meistä ei tunne ennestään toisiaan, ja nyt olemme jännän äärellä siitä, miten avautua läheisestään. Kaikki ovat yhtä hiljaisia. Työntekijä kuitenkin auttaa alkuun, ja poistuu sitten tauon aikana paikalta. Kun tauon jälkeen jatkan alkanutta ryhmäkertaa, ja pyydän kertomaan ajatuksia ja tunnetiloja, avautuvat ryhmäläiset yksi toisensa perään, ja äkkiä huomaan keskustelun olevan täydessä käynnissä.

Ensimmäinen kerta oli oksennusta siitä pahasta olosta mikä oli kauan pulpunnut sisällä, kun läheinen oli yrittänyt sekä ymmärtää, että pelastaa peliongelmaista läheistään, ja samalla itseään. Monellakaan läheisellä ei ole ollut mahdollisuutta puhua aiheesta kenellekään, koska moni kokee, ettei ympäristö täysin ymmärrä tilannetta, tai pahimmillaan syyttää sekä pelaajaa, että läheistä.

Ensimmäiset kerrat ryhmässä olivat myös läheiseltä syyttelyä pelaajaa kohtaan, myös itsesyytökset alkoivat nousta pintaan. Pelaajaa yritettiin pelastaa, eikä osattu ajatella, että pelaajan on itse nostettava itsensä suosta, hyväksyttävä tilanteensa, otettava vastuu valinnoistaan. Ei pelaajaa tarvitse jättää yksin; ei kuitenkaan saa mahdollistaa pelaamista tai sen syntyä. Pelaaminen on vain yksi osa pelaajaa, ihmisessä on paljon muutakin hyvää, ja niihin, hyviin asioihin on syytä panostaa.

Ensimmäinen ryhmäkerta päättyi tunnelmaan, että seuraavallakin viikolla olisi tahtoa nähdä. Näin myös kävi. Kymmenen hengen ryhmä oli lähes aina täysilukuisena paikalla, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Nämäkin poissaolot yleensä johtuivat työmatkoista. Mitä pidemmälle ryhmä eteni, sitä syvemmille vesille uitiin. Oivallusten aaltoillessa yksi toisensa perään alettiin huomata, että pelaaja kyllä pärjää omillaan, kun vastuu jää hänen harteilleen. Ja läheinen uskaltaa päästää irti ylisuojelustaan ja mahdollistamisesta.

Jokaisen ryhmäkerran jälkeen huomasin itsekin oppineeni jotakin uutta. Jos jokin asia jäi painamaan mieltä, luin tehtäväkirjaa ja panostin seuraavaan ryhmäkertaan. Avasin kysymyksiä itselleni, että osaisin alustaa tapaamisen keskustelua herättävästi. Kuulumiskierroksen jälkeen keskustelua syntyi monesti aivan kuin itsestään. Jos joskus ajattelinkin, etten saa langan päästä aivan siten kiinni kuin olisin tahtonut, syntyi kuitenkin uusia oivalluksia, ja puheenaiheita, jotka veivät luontevasti eteenpäin.

Eteenpäin siten, että ryhmäläiset alkoivat pohtia omaa jaksamistaan ja valintojaan. Saattoi käydä niinkin, että ryhmäkertojen välillä oli käyty syvää luotaavia keskusteluja pelaavan läheisen kanssa, ja saatu hieman etäisyyttä ongelmakohtaan. Kun ryhmäläisistä alkoi näkyä, että omaa tilaa on otettu, alkoi myös pelaajan rooli muuttua. Näin kävi myös omalla kohdalla.

Ja oma epämukavuusalueella olo pieneni monellakin eri tavalla. Enää en pelännyt loukkasinko omaa läheistäni, ja osasin myös itse oksentaa oman tarinani ryhmäläisten tulkittavaksi. Jokainen sai halutessaan kertoa oman tarinansa, ja työstää myös tehtäväkirjan kotiläksyjä seuraaviksi kerroiksi. Mitään velvoittavaa pakkoa ei ollut, pelkkä kuunteleminenkin ryhmäkerroilla antoi paljon.

Ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen koko ryhmällä vahvistui tunne, että vertaistuki oli tullut tarpeeseen. Kahden seuraavan kerran aikana pahaa oloa työstettiin, sillä viikon mittainen tauko ennen seuraavaa kohtaamista antoi tilaa ajatella ja pohtia heränneitä kysymyksiä, ja niihin tahdottiin vastauksia. Taikakeinoja lopettaa läheisen pelaaminen ei kuitenkaan ole.

Kyse ei kuitenkaan ole pelaajan hylkäämisestä ja oman onnensa nojaan jättämisestä. Lähinnä rajojen vetämisestä, ja niiden haltuun otosta.

Läheisen on ajateltava itseään ja omaa jaksamistaan, vain siten löytyy onnistumisen kokemuksen jatkumo, joka vie lopulta pelaavaa läheistäkin eteenpäin. Irti päästämisen oivaltaminen oli yksi kulmakivistä, joka lopulta alkoi aueta kaikille ryhmäläisille. Kyse ei kuitenkaan ole pelaajan hylkäämisestä ja oman onnensa nojaan jättämisestä. Lähinnä rajojen vetämisestä, ja niiden haltuun otosta.

Jos pelaaja kävi terapiassa tai pelaajien ryhmässä, hän saattoikin ymmärtää tämän pointin nopeammin. Ja näin pelaaja ja läheinen saattoivat keskustella halutessaan aiheesta. Käytäntö kuitenkin oli ehkä ennemminkin se, että mitä ryhmissä puhuttiin, sinne se myös jäi, ja pelaaja sekä läheinen alkoivat panostaa enemmän muihin asioihin ihmissuhteessaan.

Sosped-säätiö tuki ohjaamistani kaiken aikaa ja kulki rinnallani, kysyen miltä minusta tuntui, ja mitä ajatuksia kokemukset herättivät. En siis jäänyt yksin ohjaajan roolissani. Kannustava työote vapaaehtoistyöntekijää kohtaan saa oman olon tuntumaan kevyeltä ja arvostetulta. Se tuo mukanaan myös jaksamisen iloa ja motivaatiota jatkaa toistekin tätä arvokasta työsarkaa.

Ryhmä koki, että 12 kertaa on aivan liian vähän kokoontua yhteen puhumaan tärkeästä asiasta. Koettiin, että jää lähes tyhjän päälle, kun ryhmäkerrat loppuvat. Ryhmäkertojen myötä ryhmäläisistä oli tullut ikään kuin yksi suuri perhe, jossa jaettiin kipeitäkin kokemuksia ja tunteita. Keskustelu sivusi välillä myös muita elämänosa-alueita, ja muutamien ryhmäläisten kohdalla taisi syntyä jopa ystävyyssuhteita.

Kuumia tunteita koettiin, kun uutisointia peliriippuvuudesta tai sen tiedon puutteesta luettiin. Veikkauksen kaksinaismoralismi ja mainonnat puhuttivat, ja paljon keskusteltiin myös siitä, mikä on raja terveen pelaamisen ja ongelmaisen pelaamisen välillä. Aihe on siis pelaajan läheiselle arka, ja ristiriitaisia tunteita herättävä. Kun oma läheinen pelaa pahimmassa tapauksessa omat ja läheisten omaisuuden ei yhteiskunnan mahdollistaminen pelaamiseen jaksa naurattaa.

Teksti: Päivi Tanninen, ex-vertaisohjaaja ja pelaajan äiti

---

Uusimmat