28.9.2026 — Blogi

Iltapäiväkahvi sohvalla istuen, työpäivä takana ja kotiaskareet hoidettu. Yhtäkkiä havahdun: olen tämän ja seuraavat päivät yksin kotona! Ajatukset lähtevät automaattisesti lempipelini äärelle. Muistelen pelin hahmoja, ääniä ja toimintaa sekä sitä, miltä tuntui etsiä sellainen nettikasino, jossa minulla ei vielä ollut tiliä, ja tehdä ensimmäinen talletus. Pudistan päätäni ja käsken ajatuksiani lopettamaan, kysyen itseltäni miksi? Miksi ajattelen asioita, jotka osittain rikkoivat minut ja tulevaisuuden suunnitelmani? Toimintaa, joka vei perheeltäni luottamuksen minuun ja luottamuksen itseeni. Vien kahvikupin pois, etsin kuulokkeet ja sateesta huolimatta lähden ulos musiikkia kuunnellen.

Kun yksinolo tuntui vaikealta

Olin tottunut pelaamaan hetkessä kuin hetkessä. Se ei vaatinut yksinoloa. Mutta totutteleminen yksinoloon ilman pelaamista…ne hetket olivat alussa hankalimmat. Jollain tavalla koin olevani jumissa omissa ajatuksissa, ja se ahdisti. Syyllisyys oli vahvasti läsnä, ja olisin halunnut pelastaa edes taloudellisen tilanteeni. Toisin sanoen haaveilin isosta voitosta vielä pelaamisen lopettamisen jälkeen, vaikka järjellä ajateltuna ymmärsin, että sellaista ei tule. Pelaamalla pahentaisin asioitani entistä enemmän.

Tiesinhän minä, etten esto-ohjelman takia pääse edes sivustoille asti. Olin silti jollain tavalla epävarma itsestäni ja pystyvyydestäni. En luottanut siihen, että voisin aidosti käyttää yksinolon hetket muuhun kuin pelaamiseen. Jotain puuttui elämästäni, se totuttu normaali. Levotonta, ahdistavaa, pelottavaa… kunnes pikkuhiljaa huomasin, että en minä tarvitse pelejä elääkseni parempaa elämää.

Aamukahvista ja metsäretkistä tuli taas nautinto

Pelaamisen aikana perheeni aamut olivat hyvin hektisiä ja hermoja raastavia. Pitkän torkutuksen ja huonosti nukutun yön jälkeen halusin hoitaa kaiken pakollisen nopeasti alta pois, jotta pääsisin työpöydän ääreen pelaamaan.

Jo pelkästään se, että opettelin juomaan aamukahvin rauhassa lehtiä selaillen, toi arkeeni uutta. Aamut eivät olleetkaan niin hektisiä, kun ei odottanut kärsimättömänä pelaamista. Työssäni huomasin, että keskittyminen aidosti työhön laittoi ajan kulumaan nopeasti ja vähensi työvirheitä. Iltaisin läsnäolo perheen kanssa ei ollut lainkaan hankalaa, kun suuri häiriötekijä oli poissa. Havahduin, kuinka monta ihanaa hetkeä olin menettänyt pelaamisen takia. Tai siis, olinhan toki aina paikalla, mutta en läsnä. Iltaisin nukkumaanmeno samaan aikaan puolison kanssa voitti sen, että olisin jäänyt yksin pelaamaan. Toinen vaihtoehto oli vienyt voiton liian kauan.

Mitä tehdä lopettamisen jälkeen, kun tekee mieli pelata?

En kokenut tarvitsevani pelaamiseen korvaavaa tekemistä, mutta aloitin juoksemisen, vaikka vihaan sitä. Lenkille lähtö tuotti alussa vaikeuksia, mutta lenkin jälkeinen fiilis oli aivan mahtava. Minulle riitti myös se, että tein pelaamisen sijaan samoja arkisia asioita, mutta eri motivaatiolla. Esimerkiksi, tykkään työstäni, miksi haluaisin suoriutua siinä huonosti. Halusin yrittää olla tehokkaampi, tarkempi ja keskittyneempi. Ruoanlaitto ei tuntunut enää pakkopullalta, kun aloin etsimään uusia reseptejä loppuun kulutettujen sijaan. Lapsen kanssa tehdyt puistoretket eivät olleet enää tylsiä, kun keksimme satuja ja kiipeilimme telineillä yhdessä. Tykkäsin suunnitella päiväni yksityiskohtia myöten: millaisia töitä on tänään jonossa, mitä ostan ruokakaupasta, menenkö töiden jälkeen vihaamalle juoksulenkille vai pyöräilemään, mitä ruokaa teen ja miten vietän aikaani perheen kanssa. Kun kaikki tehtävälistan kohdat oli suoritettu, nousi onnistumisen tunne ja bonuksena oli yksi päivä lisää ilman pelaamista.

Mielihalu pelaamiseen hälveni kuin itsestään, kun keskityin arkeen pelaamisen sijaan. Me kaikki olemme erilaisia ja ymmärrän, että kaikilla tämä ei tuota samanlaista mielihyvää.

Tukityössäni olen huomannut, että osa kaipaa alkuun nimenomaan sijaistekemistä niihin hetkiin, jolloin on normaalisti totuttu pelaamaan. Osa pelaa ilmaisia kännykkäpelejä, opettelee pelaamaan shakkia, tekee sudokuja tai sanaristikoita, lukee tai kuuntelee kirjaa, lähtee lenkille, alkaa siivota, soittaa kaverille, menee viileään suihkuun, tekee palapeliä, kuuntelee podcastia tai musiikkia. Listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta tärkeintä olisi löytää itselleen sopivaa tekemistä, joka katkaisee pelihalun. Pelihimo ei ajallisesti kestä kauaa, ellei jää jumiin peliajatusten äärelle. Ajatuksia tulee ja menee, mutta voimme itse vaikuttaa siihen annammeko niille vallan ohjata meitä haitalliseen toimintaan.

Vähitellen löytyi uusi tapa elää

Kuten jo alussa mainitsin, pelaajaminä oli tottunut pelaamaan hetkessä kuin hetkessä ja missä tilanteessa tahansa. Sellaisen toiminnan muuttaminen vie aikaa ennen kuin toisenlaisesta tekemisestä tulee uusi osa rutiinia. Eikä sekään tarkoita, että uuden toiminnan pitäisi jatkua ikuisesti. Itse olen esimerkiksi lopettanut vihaamani juoksemisen, mutta halutessani voin aina aloittaa sen uudelleen.

Sekä tuettavien että itseni kohdalla olen huomannut, miten nopeasti pelaamattoman elämän hyödyt alkavat näkymään ja tuntumaan. Tukityössäni minulla on tapana kysyä, miltä esimerkiksi viikko tai kaksi on tuntunut ilman pelejä. Usein ihmiset eivät itse edes huomaa eroja, ennen kuin sanovat ne ääneen. Nukutaan paremmin (eli uni on parantunut), pystytään keskittymään paremmin, keskustelu läheisten kanssa on avoimempaa ja mieli on rauhallisempi. Jokaisella on jotakin hyvää sanottavaa jo lyhyen ajan jälkeen.

Pelaamattomuuden alkaessa on kuitenkin tärkeää pohtia, mitkä syyt ovat johtaneet pelaamiseen ja miksi pelaaminen on jatkunut. Lisäksi on hyvä tarkastella pelaamisen seurauksia, eli sitä mitä pelaaminen on aiheuttanut. Näistä asioista keskusteleminen vertaisen kanssa voi tarjota uusia näkökulmia ja vahvistaa pelaamattomuuden pysyvyyttä.

Kirjoittanut vertaisohjaaja Salla