SISULLA LÄPI HARMAAN KIVEN

Helin äidin peliriippuvaisuuden vuoksi Heli päätyy pitämään nuoremmista veljistään huolta. Voimakkaan auttamisvietin vuoksi Helin ja äitinsä väliset rajat hämärtyvät ja niiden uudelleen määrittely vaatii aikaa ja vertaistukea.

Lapsuuteni meidän perheessä oli suhtkoht normaali. Ei tietty mikään helpoin, mutta ei se velallisuus ja rahan vähyys juuri meille lapsille näkynyt. Äiti on pienestä pitäen opettanut kaikille lapsille, että rahan kanssa pittää olla fiksu eikä se haittaa et sitä on vähän, sillon se vaan käytettään viisaasti. Muutin jo 16-kesäisenä omaan asuntoon ja aloin rakentamaan omaa elämää ja vanhemmat tukivat ja opettivat tosi hyvin oman rahan käytön.

Ollaan vähän aina
oltu toisillemme
punasia vaatteita
ja otettu sillon tällön yhteen.

Olin kerenny asummaan jo hyvän tovin omillani ja vierailemaan porukoilla säännöllisesti ennen kun äiti alko muuttumaan. Ollaan vähän aina oltu toisillemme punasia vaatteita ja otettu sillon tällön yhteen. Vaan sillon siitä alko tulla joka kertasta. Äiti suuttu pienemmistä asioista ja joskus alko ihan tylysti vaan suoraan vittuilemaan, kun pääs ovesta sisään. Siinä sit usein kävi niin et tuli pyörähettyy kannoillaan takas ja pysyttyy kauan pois. Pikkuveljet kuitenki vielä sillon asu porukoilla ja sen takii siellä sit tuliki käytyy vaikka äitin näkemisen ois voinu jättää välistä.

Niillä main pikkuveljet pikkuhiljaa alko muuttaa omiin asuntoihin kanssa ja äitin pelaaminen tuli julki. Äiti kerto ite pelaamisestaan iskälle ja sit ne kerto yhessä siitä kaikille. Iskä kerto mistä summista oli pelattu ja että pari tonnii on velkaakin niin siitä tuli heti ajatus, että äiti on riippuvainen.

Olin peliriippuvuus asiasta jotain kuullu aikasemmin. Ensimmäisellä kerralla asiasta ei kuitenkaan ees tullu mikkään mahoton epätoivo ties vaan heti et sen on loputtuva nyt just ja äiti sie oot peliriippuvainen ja iskä elä usko sanaakaan mitä se sannoo siittä ettei ennää pelais. No äiti totes ettei hällä oo mittään ongelmaa ja hän ei enää ikinä pelaa ja iskän mielestä asia on siinä kun toinen kahtoo kirkkain silmin suoraan silmiin ja sanoo ettei enää pelaa. Olin raivoissani iskälle siitä miten tyhmä se osas olla. Tuollonhan iskä salas meiltä vielä sen, että oikeestihan äiti oli pelannu aikasemminki pienempiä summia, joista hän jo ties.

Retkahduksia

Aikaa kulu ihan reippaasti ja porukatki muutti Joensuuhun lähemmäs lapsia et voijjaan taas nähä. Sillon siellä tuli taas käytyy useemmin kun äitin kanssa meni hyvin. Mut ei sitä kauaa kestäny siinä vaiheessa, kun äiti alko taas rikittämään minuu joka saakelin asiasta tiesin, että asiat on menossa taas huonnoon suuntaan ja tietyssä vaiheessa osasin taas alkaa oottamaan sitä soittoo ku joku kertoo, että on pelattu.

Sieltä se sit tuli, tällä kertaa velkaa oli vaan pelattu jo enemmän. Asia meni silti taas villasella.

Äiti kuitenki suuttu sillon
ekaa kertaa tosi pahasti,
se ei puhunu miulle viikkokausiin.

Ku äiti kerto kolmannen kerran et se on taas pelannu soitin suvun läpi ja tiedotin aivan kaikille lähipiirissä, että nyt loppu et teiltä joiltaki on lainattu vissii rahaaki ja ootte ollu asiasta hiljaa vaan nyt loppu. Ne joille soitin oliki just niitä joilta rahaa oli lainattu tai ne oli muuten tietosia asiasta tai epäilleet et äitin lainaamat rahat ei ihan mee sinne minne niitä pyyvettään. Hetihän ne huolestu ja lupaili et ei ne enää lainaa ja kyselivät miten äiti voi. Äiti kuitenki suuttu sillon ekaa kertaa tosi pahasti, se ei puhunu miulle viikkokausiin. Murjotti kotona istu koneella ja oli hiljaa vaikka sanoit mitä, söi suolaa ja sokerii vuoron perään purkista ja joi kahvii.

Sillon aloin ekaa kertaa pelkäämään oikein kunnolla. Äiti väsäili ihme kirjeitä ja oli vaan hiljaa. Sit se suutuksissaan miulle kirjotti face-päivityksen. Jumakauta parasta tähän mennessä.

Vaikka äiti tuliki sillon kaapista ulos oli se miulle hiton rankkaa aikaa. Koulussa oli rankin ja tiukin lukukaus menossa tein hitosti keikkaa ja sen kaiken lisäks sukulaiset ja äitin kaverit soitti miulle ”äitis ei vastaa, isälles ei viititä soittaa ja sitä rasittaa” Juttelin niitten kanssa ja mietin mielessäni, että pärjätkää omillanne etten mie jaksa enää teitä paasata ja lohduttaa. En ees tiiä miten päivän tunnit riitti sillon kaikkeen.

Jotain on tehtävä

Tuossa vaiheessa aloin painostaa iskää lujasti siihen et jottain on tehtävä ja lopeta se sinisilmäsyys ja pikkuhiljaa se upposki. Etin äitille kaiken maailman nettisivut, joensuun sovatekit ja peluurin. Eihä se niitä ottanu kuuleviin korviisa, ku ei hällä mittää ongelmaa – perheen keske ennenki selvitty. Sit se nappas sieltä peluurin nettiryhmän ja oli voittajafiilis.

Tuollon muistan sen miten aloin holhota veljiäni, hoitamaan niitten raha-asioita. Täytin kaikki kelalippulaput ja toimeentulotukilaput jos oli tarve.

Säästin omista rahoista ja tein joka ikisen vapaan mille sain keikan niin keikkaa ja niitähän riittiki sille syksylle melkkei joka vappaalle. Muutettiin sillosen avokin kanssa et pikkuveli pääsee muuttamaan meijän halpaan yksiöön, koska aattelin sen säästävän rahallisesta auttamisesta ison siivun. Saatiinki tosi halpa uus kämppä ja itkin jo sillon ku meille soitettiin, että se kämppä on meijän ku tiesin, että se on niin iso apu. 

Koulussa kukkaan kavereista
ei ymmärtäny vaikka niille ihan
rehellisesti kerroin mitä
meillä on menossa.

Koulussa kukkaan kavereista ei ymmärtäny vaikka niille ihan rehellisesti kerroin mitä meillä on menossa. Yks kerta kaverit kysy minuu johonki ja sanoin etten voi lähtee et lähen pienimmän veljen kanssa ostaa sille kengät ku entiset oli rikki ja niistä tuli vesi sissää ja oli senttää syksysatteet alkamassa. Sillon vitutti suunnattomasti ku sain takas vaan hirveet ihmetykset ja vitsailut siittä et hittooko veljelleni kenkiä ostelen se oo miun tehtävä. Totesin et laitanko kävelee paljasjaloin. Sitpä en puhunukkaa niille enää.

Jossain vaiheessa peluurin nettiryhmän jälkeen äiti meni sit joensuun ryhmään miljoonan rohkasun jälkkeen ja yllätys se tykkäski siitä. Jommassa kummas tuli tehtäväks käyvä omaisen kanssa läpi joku lippulappu ja muistan eritoten kysymyksen ”Minkälainen luottamus sinulla on peluuriin nyt” vastasin ettei sitä oo. Äiti ei voinu ymmärtää, olihan se pelannu vaan omia rahojaan ja ollu luotettava muuten ja hoitanu koti hommat. No mutku se arki ja ne sepustukset mitä sieltä tuli oli täyttä valetta sen pelaamisen ohella.

Sit se alko ryhmän myötä ymmärtää miten paljon hänen pelaamine on voinukki meihin vaikuttaa.

Pelaamista, alakuloa ja huolta

Siinä oli pitkä väli missä meillä meni hyvin tais olla reilu vuos syksyyn 2015, ensin tuli taas et hän on pelannu. Eiku perhe pystyyn ja neuvottelut et mitäs nyt ja plaaplaa se on vaa rahaa. Äiti ja iskä edellisenä keväänä muuttanu metän keskelle korpeen ja sit ryhmäki oli jääny ku niin pitkä matka. Sillon pelotti vähän lisää, välimatkat oli pitkät ja äiti vaikutti koko ajan tosi alakuloselta, lisäks äitin hyvä kaveri sai syöpädiagnoosin ja vähän elinaikaan. Siinä käytiin kahta kamppailuu yhtä aikaa.  Meijän välit tulehtu taas tosi pahasti ja äiti syytti minuu joka helvetin asiasta.  

Äiti ei löytyny.
Soitin poliisit.

Pari kuukautta tästä tuli äitiltä viesti kesken harkkapäivän ”pitäkää yhtä, yhdessä olette vahvoja”. Tiesin samassa et nyt on pelattu ja se oli jäähyväisviesti. Soitin iskälle, ei vastaa. Iskä soitti samantien miulle kysyin missä äiti sain viestin. Iskä sano et oli just tullu kottiin ja hällä on kirje kädessä eikä äitii näy missään. Repesin itkemmään ja käskin tulla heti hakemaan ja yritin sopertaa työkavereille mitä on tapahtunu et lähen nyt. Käytiin myös veli kyytiin ja koitettiin kahtoo porukoilta vähän matkaa mehtätietä et löytyskö. Äiti ei löytyny. Soitin poliisit.

Poliisit käski mennä mökkiin ja olla liikkumatta enää ulkona et koira saa vainun. Niihä myös sit tehtii.

Poliisi kyseli iskältä juttuja ulkona ja muut ootti sisällä. Siinä vaiheessa toinen pikkuveljistä oli tullu miun avokin kanssa kans paikalle. Mittään ei kuulunu ootettiin vaan. Sit tulee poliisi ja sanoo oven raosta et löyty. NO löytykö se elävänä vai ei?!?!?!? Taas helvetin pitkä oottaminen ja sit kuuluu kohde vastustaa kiinni ottoo. ELOSSA… Luojan kiitos. Jäätiin sit sinne hetkeks ku iskä lähti lanssin kyyvissä äitin mukkaan sairaalaan.

ELOSSA… Luojan kiitos.

Piettiin pieni stemppi ja eiku etteenpäin, äiti ja iskä tuli miun kyyvissä takas kotiin samana iltana. Ite menin seuraavana päivänä normaalisti harkkaan ja työkaverit oli onneks ihania! Laitoin myös opolle viestin tapahtuneesta ja siitä että jos en jaksa niin jään harkasta vähäks aikaa pois. Opolle oon alusta asti kertonu kaiken ja se on ollu koulussa jaksamisessa suuri apu.

Omien rajojen asettamista

Sillon myös muut asiat alko muuttumaan. Sillon heti pelaamisen jälkeen äiti haki ryhmänohjaajaksi Pelirajaton-toimintaan ja kun ei päässykkään syytti minuu et oon soittanu ja käskeny olla ottamatta ryhmään. Minuu syytettiin taas joka asiasta. Äiti ivaili ja haukku ulkonäköö. Mikään miussa ei ollu sillon miellyttävää. Oltiin taas pitkiä välejä puhumatta.

Sillon aloin tiukasti asettaa rajoja siitä, että minuu ei enää haukuta ja syytetä ja jos se ei lopu niin ei tulla olemaan sit väleissä, etten enää jaksa hymyillä ja lässyttää rakastavani, jos vaan haukut päin naamaa. Meillä oli rajojen asettamisen aikkaa aika paljon kinaa ja äiti koki varmasti, että arvostelen häntä koko ajan ja sitä mitä hän on tehny. Siltä se ainaki tuntu, vaikka koitin vaan tuuva esille sen, mikä ei miulle oo okei.

Siitä pikkuhiljaa asiat parani, äiti pääski seuraavaan ryhmänvetokoulutukseen ja alko vetämään Joensuussa ryhmää ja sai vertaistukee ja sai autettuu muita.

Nyt en enää kanna vastuuta
pikkuveljistäni enkä vanhemmistani
vaan asiat on palautunu miun osalta
ainaki oikeille vastuunkantajilleen.

Miun koulutuksien myötä äiti on vahvistunu lisää ja se on jo niin hyvällä tolalle, että oon uskaltanu puhuu omista ajatuksista ja siitä miten paskaa hänen käyttäytymisesä sillon on ollu minuu kohtaan ja miten paljon se on meijjän väleihin vaikuttanu. Nyt asiat on niin että oon edelleen vaan normaali punanen vaate äitille ja se miulle niinku sillon ennen pelaamista. Nyt en enää kanna vastuuta pikkuveljistäni enkä vanhemmistani vaan asiat on palautunu miun osalta ainaki oikeille vastuunkantajilleen.

Jälkikäteen mietittynä ois varmaan itekkin voinu ottaa itelleen apuu vastaan chatista tai peluurin puhelimesta niinku ne tarjos ku soitin yleistä tietoo tai äitille apuu. Mut en sillon kuitenkaan ois sitä ollu valmis ottamaan vastaan. Ei sitä ees tuollon tajunnu miten paljon voimavaroja kaikki vei ku piti vaan selvitä etteenpäin. Ite koen et veljien, iskän, sillosen avokin ja opon kanssa käydyt keskustelut ja stempit riitti miulle.

Nyt myöhemmin oon tosi ilonen et oon lähteny mukaan Pelirajaton-toimintaan monella eri tapaa. Niistä on viisastunu ja saanu kasvuapuu ja nyt oonki sitä ollu valmis ottamaan vastaan. Ensin kyllä mietin tätäkin toimintaa ettei se oo miun juttu, mutta Pelirajaton työntekijä sai kuitenki innostumaan ku käytiin läheispäivillä joensuun pelaajien vertaisryhmässä.

…joku vaan sano, että kuulostaa niin tutulta.

Siittä se ajatus sitten lähti pienen muhiutumisen jälkeen ja kun sai vielä jutella Pelirajaton-toimininnassa mukana olevan kanssa, joka oli käyny saman tilanteen läpi ja tajus siinä keskustelussa miten paljon autto se, että joku vaan sano, että kuulostaa niin tutulta. Se, että joku tajus miten rankkaa kaiken läpikäyminen on ollu. Itellä on voimakas vietti ollu aina muitten auttamiseen ja tässä parasta on se, että mie en voi mennä pieleen, koska kaikki mitä mie sanon on sitä mitä mie ite oon kokenu tai pohtinu. Siitä mitä mie oon käyny läpi voi olla monelle samassa tilanteessa olevalle läheiselle paljon appuu.