KAITSU

Rakastamani black metal pauhaa täysillä. Ulkona syksy näyttää voimansa – rankkasade rummuttaa auton tuulilasia vasten. Ajaisinko päin kalliota vai seuraavan vastaan tulevan rekan keulaan? Kännykän värinä kuitenkin kiskoo minut ajatuksistani; ruudussa on poikani nimi. Huudan ääneni käheäksi, itken ja raivoan niin, että rystyseni ovat verenpunaisena auton rattiin hakkaamisesta.

Ajan auton levähdyspaikalle ja yritän saada tärinän kehossani loppumaan. Nousen autosta ulos sateeseen ja yritän saada henkeni kulkemaan. Romahdan auton viereen. Olen läpimärkä, mutta en edes huomaa kastuvani. En tiedä kauanko makaan maassa, kun havahdun kylmyyteen. Nousen värisevänä ja kohmeissani takaisin autoon ja laitan lämmityksen täysille. Auton lasit menevät huuruun, kun kosteus kehostani alkaa haihtua. Päämääräni kirkastuu entisestään: en ansaitse elää, en kestä tätä häpeän tunnetta! Katson itseäni taustapeilistä ja kasvot, jotka tuijottavat minua, kuvottavat. ”Vitun kusipää!!!”, huomaan karjuvani peilikuvalleni.

Lähden jälleen ajamaan. Päivä muuttuu illaksi, minä vain ajan. Paikantajuni on kadonnut, enkä edes huomaa, kun vastaan tuleva auto väläyttelee valojaan. Auto kääntyy ympäri perääni ja pian näen sinipunaiset valot. Siinä samalla säpsähdän todellisuuteen ja ymmärrän perässäni olevan auton poliisiksi. Ajan auton tien sivuun.

” Olen peliriippuvainen ja olen valehdellut raha-asioista: olen pelannut kaikki ja yritin tappaa itseni.” 

Poliisi tulee auton viereen ja kertoo heidän etsineen minua jo monta tuntia ja läheisteni olleen minusta huolissaan. ”Huolissaan, minusta?”, huomaan miettiväni itsekseen.
Matkasta kotiin poliisiauton takaosassa en muista mitään, poliisi saattaa minut kotiovelle ja vaimoni tulee pihalle vastaan. Vaimoni kasvoista välittyy huoli ja väsymys. Ilmassa on syksyinen sateen jälkeinen tuoksu. Tuo tuoksu on joskus tuntunut hyvältä, nyt minua ainoastaan ahdistaa, samalla oloni on täysin tyhjä. Istun pihassa olevan muovituoliin, murrun totaalisesti ja sanat tulevat suustani väkisin, ”Olen peliriippuvainen ja olen valehdellut raha-asioista: olen pelannut kaikki ja yritin tappaa itseni.” 

Kohtalokas kolikko

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Perheemme kanssa asuimme kaupungin omistamassa rivitalossa. Olen todennäköisesti elänyt aika perinteisen lapsuuden. Sai vapaasti mennä ja tulla, kavereita riitti, ja kesät sekä talvet harrastettiin erilaisia pihapelejä.

Jos ei perinteistä, niin ainakin tavanomaista peliriippuvaiselle on myös se, että lähipiiristä löytyy joku, jolla on jonkinlainen riippuvuus. Mulla se oli oma isä, hän oli alkoholisti. Oli siihen asti, kunnes 24-vuotiaana olin kantamassa häntä hautaan. Se, kuinka paljon isäni alkoholismi vaikutti omaan elämääni ja mitä se piti sisällään, on turha lähteä tässä perkaamaan, siitä pystyisi tarvittaessa kirjoittamaan oman tarinansa, riittää kun totean, että se on omaa minäkuvaa muokannut, paljon.

Perheeni ei ehkä ollut köyhä; ruokaa löytyi aina lapsuuteni pöydästä ja puhtaat, ehjät vaatteet sai päälleen. Mutta perheeni yhteiset matkailukohteet rajoittuivat noin 20 km päässä olevaan mummolaan. Kun samaan aikaan kaverit kävivät huvipuistoissa ja ulkomaanmatkoilla. Tavallaan olen lapsesta saakka paikannut huonoa oloani tavaralla tai herkulla ja tietysti pelaamisella. Raha on polttanut taskussa jo tuolloin, jos jostain sai rahaa, se piti heti törsätä herkkuihin; säästäminen ei tullut kyseeseen.

Lähikioskilla olevaan pelikoneeseen kiinnostus heräsi varhain. Tahdikkaasti pyörivät rullat ja kolikoiden kilinä alalaariin. Mies hurraa ja taputtaa innoissaan itselleen. Ne kiinnittävät ensimmäisenä huomioni, ikää mulla oli ehkä silloin jotain 10-vuotta.

Tuolloin itsekin laitoin ensimmäisen kerran kolikon pelikoneeseen. Pituutta oli silloin vielä sen verran vähän, että se vaati jopa pienen kiipeilysuorituksen, jotta pääsi pelin äärelle. Se kolikko oli kohtalokas, jokin kerrassaan ihmeellinen vetovoima imaisi minut mukaan, kun erilaiset kuviot vaihtoivat paikkaansa. Hitto vieköön, vielä jos sattui voittamaan!

Pelaaminen rauhoitti mieltä

Peliriippuvainen on yleensä taipuvainen hakemaan syitä pelaamiselleen muista ihmisistä. Oman pelaamisen syitä pohtiessani hain syitä lapsuudestani, mutta vanhempani pelasivat lähinnä perinteistä lauantailottoa, isäni pelasi kyllä pelikoneitakin. Muistan yhden kerran, kun pysähdyimme isäni kanssa R-kioskille, hän jätti varmaan loton tai pitkävedon, jonka jälkeen hän pelasi pelikoneella – minä tietysti takapiruna. Siinä tuli joku vähän isompi voitto ja minä räppäsin tuplausnappia. Vauhdissa meni tietysti tuplaus päälle ja painoin vielä väärin tuplauksen, muistan kipeän potku sääressäni. Mutta ei peliongelmani syvempi syy ole ollut vanhempieni pelaaminen.

”Muistan sen järjestyksen vielä tänä päivänäkin: 2,4,3,5,1 = varma voitto! No eipä näkynyt.”

Pelit rauhoittivat muuten levotonta mieltäni. Jollain ihmeellisellä tavalla pelikoneen vieressä tunsi olevan turvassa. Uskomukset siitä kuinka koneita pitää käsitellä tulivat myös äkkiä mukaan kuvioihin. Vanhempi herra vieressä kertoi, että kun painaa tietyssä järjestyksessä numerot, voittaa varmemmin. Muistan sen järjestyksen vielä tänä päivänäkin, 2,4,3,5,1 = varma voitto! No eipä näkynyt.

Joskus pelailin kavereiden kanssa ja joskus yksin, enimmäkseen kuitenkin yksin. Se oli mun ”juttu”. Oikeastaan harmitti, jos joku oli mukana, eikä hän niin sanotusti osannut pelata tai sitten pelasi liian pienellä panoksella. Itsellä pelaaminen oli lähes alusta all-in tyyppistä, eli isolla panoksella, isot voitot. Veikkauksen puheissa toistuva fraasi, ”Pelaaminen on sosiaalinen tapahtuma”, ei pitänyt mun kohdalla todellakaan paikkaansa, ei missään kohtaa peliuraani. Enkä usko, että kenenkään muunkaan pelaajan kohdalla. Peliriippuvainen on helvetin yksinäinen, omassa kuplassaan elävä olento.

Olin varmaan 13–14-vuotias kun sain ensimmäisen isomman voiton. Muuten en summista tykkää puhua, ne ovat mielestäni epäolennaisia, mutta sen summan muistan tarkkaan – 948 markkaa. Tässä kohtaa Veikkauksen ikävalvonta taisi toimia. Koska olin liian nuori, niin lopulta isoveljeni piti nostaa summa minulle. Noista voittorahoista taisi isoin osa mennä yhteiseen hyvään takaisin.

En osannut käsitellä äidin poismenon aiheuttamaa surua, joten hautasin sen

Hieman ennen kuin täytin 15-vuotta, äitini kuoli. Hän ehti jonkin aikaa sairastaa, mutta syöpä vei lopulta voiton. Voisin pitää sitä jonkinlaisena taitekohtana tai asiana, joka muutti minua pysyvästi. Vanhemman menettäminen on paljon 15-vuotiaalle. Mutta se, että asiaa ei pääse purkamaan kenenkään kanssa, ei ole ketään kuka kuuntelisi tai tarjoaisi olkapäätä, oli liikaa. Sairastuin joksikin aikaa, sain paniikkikohtauksia. Kävimme isän kanssa monilla eri lääkäreillä hakemassa lähinnä fyysistä syytä. Kukaan ei kysynyt kuinka voin. Onko sinulla paha olla – olihan mulla.

Se asia käsiteltiin lopulta tyypillisellä tavalla; kavereiden kanssa kaljoitellessa tuli itkettyä pahaa oloa, asia unohtui ja hautautui jonnekin syvälle. Koska asiaa ei koskaan käsitelty oikeanlaisilla välineillä, käsittelemättömät tunteet purkaantuivat koneisiin. Tämä on riippuvuuksista kärsiville ominaista, vaikeita tunteita ei kohdata ja niiden kohtaamisen sijaan asiat lakaistaan maton ja alle ja pyritään unohtamaan.

Urheilu oli mulle yksi pakokeino arjesta, pärjäsin siinä kansallisella tasolla kohtuullisesti ja minua pidetiin ihan kohtuullisena lupauksena. Mun on aina ollut vaikea vastaanottaa kehuja, joten en niitä puheita ihan tosissani ottanut. Vaikka urheilin säännöllisesti ja kävin kesätöissä, niin silti tuntui kuin jotain puuttuisi, olin henkisesti tavallaan tuuliajolla. Kesätyörahat menivät pitkälti pelikoneisiin tai vedonlyöntiin tai sitten ostin itselleni hyvää oloa herkulla tai tavaralla.

Oman tien etsinnässä tuli vastaan useita häätöjä, jotka ajoivat minut isän luokse asumaan

Peruskoulun jälkeen pääsin rakennuspuolelle ammattikouluun. Ala tai opiskelu ei silloin kiinnostanut ja valmistuin rimaa hipoen koulusta. Ammattikouluaikana pelaaminen oli pääsääntöisesti viihdekäyttöistä. Kun opintolaina tuli tilille, oltiin baarissa ja viihdyttiin pelipöydän tai pelikoneen ääressä. Lauantaiaamu vietettiin useasti lähikuppilassa, hieman oloa parannellen ja pelikoneita pelaten. Jos piti valita, että ostanko viimeisillä rahoilla oluen vai laitanko pelikoneeseen, meni rahat koneeseen. Alkoholi ei ollut ongelmana. Ehkäpä pelikoneiden pelaaminen oli se pääsyy mennä kavereiden kanssa istumaan. Kaverisuhteet olivat tärkeitä ja iso osa tuon aikaisista ihmisistä on nyt jäänyt taakse. Osan kanssa olemme ihan normaalisti etäännytty, mutta pelaaminen on myös muuttanut minua ihmisenä, enkä varmasti ole ollut ystävänä paras.

Mutta armeijasta pidin, selkeät rutiinit auttoivat minua ja haaveilin jopa pääseväni rauhanturvaajaksi. Armeijalla on myös minulle toinen merkitys: se pelasti minut uppoamasta suohon.

Ennen armeijaa tein hanttihommia, ja vapaa-aika meni kavereiden kanssa jännitystä hakien. Tuolloin en pelannut paljon, mutta se johti siihen, että kahnauksilta poliisien kanssa ei vältytty. Haaveeni rauhanturvaajaksi ryhtymisestä kaatui. Tässä kohtaa jo pilalle menneet luottotiedot ja rikosrekisterimerkinnät haittasivat sinne pääsyä. Näin muistan kavereiden sanoneen, enkä sitten vaivautunut tutkimaan asiaa sen kummemmin. Mielessäni se oli vain haave.

Armeijan jälkeen aika meni työttömänä kattoon syljeskellessä. Asuimme vanhemman veljeni kanssa samassa asunnossa ja meno oli sitä, mitä kahdella poikamiehellä olla voikin. Muutimme pariin otteeseen, koska saimme aina häädön. Vuokran hoiti kela ja sossu, mutta meteli oli liikaa naapureille. Jossain kohtaa nousi seinä vastaan, emme saaneet enää mistään vuokra-asuntoa ja oli pakko muuttaa takaisin isän hoteisiin. Asuin vuoden verran isän luona. Tuo meno alkoi minulle riittämään. Hain rakennuspuolen kurssille, mistä olisi mahdollisuus työllistyä, samalla hain itselleni omaa vuokra-asuntoa, jonka ihme ja kumma sain. 

Uusi rakas, uusi elämä?

En hirveän pitkään ehtinyt omillani asua, kun tapasin nykyisen vaimoni ja rakastun ensisilmäyksellä. Pienestä kylästä kun ollaan kotoisin, niin tunsimme toisemme jo entuudestaan. Muutimme nopeasti yhteen ja äkkiä alkoi lapsikin ilmoittaa tulostaan. Nyt tuntui elämässä olevan tarkoitus, suunta. Edes pilalla olevat luottotiedot eivät haitanneet. Niistä kerroin avoimesti.  

Tein parhaimmillaan kahta eri työtä. Oli hyvä syy käydä töissä: lapsen tulee saada kaikki tarpeellinen. Oma pelaaminen oli pitkään lähes minimissä, ihan perus lauantailottoa, joskus pelikonetta. Joskus pitkävetoa, eli ehkä ei kuitenkaan nyt minimissä.

Työtilanne ajoi meidät kuitenkin muuttamaan nykyiselle asuinpaikkakunnallemme. Uusi paikkakunta ja uudet kuviot ovat alkuun outoja. Vaimollani oli muuttaessa työpaikka, itselläni sitä ei ollut, joten olin pojan kanssa alkuun kahdestaan paljon kotona. Koska vaimoni teki vuorotyötä, oli illat myös ajoittain yksinäisiä, huono kun olen ihmisiin tutustumaan ja luottamaan, ei sosiaalisia kontakteja juurikaan ollut.

Television pokerimiljonäärit: helppoa rahaa ja hulppeaa elämää?

Yhtenä iltana teen kohtalokkaan virheen. TV:ssä ja mediassa oli hehkutettu pokerimiljonäärejä, helppoa rahaa ja hulppeaa elämää. Ostin helposti moisen myyntipuheen ja avaan pelitilin Casinolle. Ajatukset ovat kristallinkirkkaat, kun voitan, ensin maksan velat pois, sitten ostan perheelle hienon omakotitalon, auton, hemmottelen lapsen piloille kaikilla mahdollisilla lahjoilla, poika saisi kaiken mitä en itse ikinä ole saanut, siinä on hyvä syy voittaa ja tulla miljonääriksi, lapsen tulee saada parempi elämä ja lapsuus mitä itsellä oli.  

”Pyöräytänpä noita pelejä”, sen kummempia ajattelematta. Olin heti myyty, nyt tietokoneen näytöllä vilkkui ennätysmäärin valoja ja kuvioita, oli jättipottia ja vaikka mitä.

”Nyt aletaan tahkota rahaa!”, ajattelen itsekseni. Alkuun pysyin pelkästään pokerissa, pelasin maltillisilla panoksilla. Hyvinkin pian minua alkoi kuitenkin kyllästyttää. Pokeri on HITON tylsää ja aikaa vievää. Se vaati malttia ja pitkäjänteisyyttä – sitä ei minulta löydy.

”Pyöräytänpä noita pelejä”, sen kummempia ajattelematta. Olin heti myyty, nyt tietokoneen näytöllä vilkkui ennätysmäärin valoja ja kuvioita, oli jättipottia ja vaikka mitä. Alkuun pienet voitot ruokkivat alkavaa riippuvuutta. Pelaaminen oli tuossa vaiheessa jännää ja uutta, ihan erilaista kuin vanhat mummorullat. Vedonlyöntikin löysi aivan uusia ulottuvuuksia live-vedonlyönnin muodossa, nopeasti saatu voitto suorastaan huusi pelaamaan entistä enemmän.

Pian myös työllistyin uudella paikkakunnalla. Arki rullasi mukavasti. Kävimme molemmat töissä ja poika kasvoi vauhdilla, elämä tuntui hymyilevän.

Peliriippuvuus otti kuitenkin nopeasti isompaa roolia. Tilipäivän jälkeen hoidan pakolliset laskut ja osallistun ruokakuluihin, tämän jälkeen lopputili upposi nopeasti peleihin. Sama kaava toistaa itseään seuraavat vuodet.

Vaimo ihmetteli usein miksi minulla ei ole ikinä rahaa. Toisaalta hän myös sopeutui ja tottui tilanteeseen, ettei minulla ollut ylimääräistä rahaa. Teimme kesälomareissuja, jotka vahvasti menivät vaimon rahapussista. ”Perkeleen ulosotto, kun vie mun rahat”, totean useasti syyksi. Jo alkuvaiheesta lähtien valehtelu tuntuu pahalta, en vain pysty kertomaan, että olen tehnyt jotain niin tyhmää ja pelannut rahani. Häpeän stigma oli kova.

Tahdonvoimani ei riitä voittamaan riippuvuutta

Yritän omatoimisesti useasti päästä pelaamisesta eroon, koska havahduin jo melkein alkumetreillä siihen, ettei palaamiseni ole normaalia. Mutta pelkkä päätös ja tahdonvoima ei pitkälle kanna, parhaimmillaan olin kyllä pari kuukautta pelaamatta, mutta tahdonvoima ei yksin riitä kukistamaan riippuvuutta.

Pelaamattomuutta seurasi usein entistä rankempi palaamisen jakso. Tuossa kohtaa kaivoin koko ajan itselleni kuoppaa syvemmälle. Jatkuva syiden keksiminen, miksi ei ole rahaa, kalvoi koko ajan entistä enemmän. Milloin oli rahapussi kotona, tai pankkikortti mystisesti rikki.

Arvottomuuden tunne koko ajan syveni ja tunsin itseni koko ajan huonommaksi ihmiseksi, koska en osallistunut perheen kuluihin tasapuolisesti. Huonoon oloon auttoi pelaaminen, silloin murheet unohtuivat ja on helppo paeta siihen pelimaailmaan. Erittäin nurinkurinen ajatusmalli, mutta sillain pelaajan ajatusmalli toimii. Useasti halusin lykätä kauppareissua aina tilipäivääni, silloin ainakin pystyin osallistumaan kuluihin.  

Pelaamisen lisääntyminen aiheutti sen, että pelaamiselle täyti löytää aikaa, vessareissut venähtävät pitkiksi, kaupassa tulee tietysti joku tuttu vastaan kenen kanssa jään juttelemaan, puhelin tulee mukaan suihkuunkin. Pääsääntöisesti pelasin kuitenkin töissä, vapaa toimenkuva työpaikalla mahdollisti sen.

Aloin olla koko ajan entistä huonommalla tuulella, kiukkuinen ja masentunut. Olin paikalla, mutta en läsnä. Suihkussa käyminen on minulle yksi arjen pakopaikka, siellä istuin lämpimän suihkun alla ja itkin. Yritin saada pahaa oloa pois, jotta voisin olla edes hetken paremmalla tuulella. Vaimo oli kyllä huolissaan minusta ja kysyi useasti, että mikä minua vaivaa, mutta koska aina vastaan, ettei mikään vaivaa, niin siinä toinenkin turtuu. Työnnän samalla vaimoa koko ajan poispäin, vaikka samalla tekisi mieli mennä kainaloon itkemään ja sanoa kuinka paha olo on.

Yöt haaveilin pelaamisesta sekä kaiken loppumisesta

Olen jälkeenpäin yrittänyt muistella, että mitä kaikkea olen peliaikana menettänyt. Vaimoni opiskeli tuona aikana ahkerasti ja kävi samalla töissä. On varmasti ollut sanoin kuvaamattoman rankkaa opiskella ja käydä töissä, sekä pyörittää arkea. Leikin kyllä pojan kanssa ja vietin aikaa. Olen kaikesta huolimatta pyrkinyt aina olemaan mahdollisimman hyvä isä ja siinä olen kohtuullisesti onnistunutkin, mutta varmasti olen ollut huono aviomies.

Muistellessani jotain mieleenpainuvaa tapahtumaa tuolta ajalta, tulee mieleeni yksi tilanne, poikani aloittaessa koulunkäyntiä, jäin töistä lomalle viikoksi, jotta olisin tukena ja turvana koulumatkalla ja arjessa koulun alkaessa. Ensimmäinen kouluaamu starttasi rutiininomaisesti. Poika pakkasi innoissaan reppua ja valitsee vaatteita päällensä, minä puolestani olen samaan aikaan omassa maailmassani, pelimaailmassa. Kouluun ehdimme kyllä ajoissa, mutta vielä jälkikäteenkin harmittaa todella paljon tuo tilanne. Kuinka paljon enemmän olisin voinut olla läsnä toiselle tärkeässä asiassa, samankaltaisia tilanteita oli varmasti vaimonkin kanssa…

”Kuinka paljon enemmän olisin voinut olla läsnä läheisilleni tärkeässä asioissa, mutta pyörin vain omassa pelimaailmassani.”

Pelaamisen entisestään kiihtyessä – se oli pelottavinta ajanjaksoa, voisin kutsua sitä maaniseksi ajanjaksoksi – yöunet jäivät muutamaan tuntiin, jos siihenkään. Menimme vaimon kanssa samaan aikaan sänkyyn, mutta itselle uni ei tullut. Haaveilin voitoista tai suunnittelin seuraavaa pelikertaa, eli ”kuivapelasin”. Monesti kuitenkin toivoin kuolevani. Tuossa kohtaa halusin jo kaiken loppuvan. Itsemurhaa en nähnyt vaihtoehtona, mutta halusin sen kaiken pahan olon sisälläni loppuvan. Halusin vain olla rauhassa ja hengittää vapaasti, ja siksi toivoin, että saisin aivoverenvuodon tai jonkun vastaavan. Toivoin, että tavallaan katoaisin ja ei tarvitsisi kantaa vastuuta siitä mitä on tehnyt.

Ahdistus tiivistyy kun vuokranantaja uhkaa häädöllä: Paljastuuko kaikki?

Viimeinen vuosi oli totaalisessa prässissä olemista, tunsin seinän nousevan vastaan joka puolella. Jatkuvaa postilaatikolla käymistä, pelkäsin jokaista oven kopautusta ja puhelinsoittoa. Totaalinen epätoivo kalvoi sisälläni koko ajan, sitä olotilaa on sanoilla miltei mahdoton lähteä kuvaamaan, tavallaan löyhässä hirressä olemista, mitä enemmän pyristelee, sitä tiukemman otteen se ottaa.

Pahin oli kuitenkin meidän vuokraisäntämme, olin jo jättänyt kahden vuoden ajalta oman vuokran puolikkaan maksamatta. Olin kyllä jo muutamaan otteeseen hänen kanssaan asiasta keskustellut, luvannut tietysti hoitaa asian kuntoon. Se oli mukamas isokin yllätys, mutta sitähän mä olin kerjännyt. Toivonutkin.

Se oli elokuinen torstai, kun lähdin salille, ehdin alkulämpöä ottamaan, kun vaimo soittaa hädissään, että saamme häädön. Vuokraisäntä oli käynyt kertomassa, että meillä on vuokrat ja sähköt maksamatta pitkältä ajalta. Tuossa kohtaa sisälläni muljahti, en tiedä miksi, mutta en nähnyt totuuden kertomista vaihtoehtona.

Kerroin vain, että taatusti olen vuokrat maksanut. Vuokranmaksu ajallaanhan on ollut minulle kunnia-asia, että se on vuokraisäntä, joka tässä sekoilee. Kerroin, että menen työmaalle tulostamaan kuitit todisteeksi. Siinä kestikin jonkin aikaa, kesti että sain kuitit muotoiltua siihen malliin, että minulla on jotain mitä esittää. Minähän siis väärensin maksukuitteja. Sanoin vaimolle kotiini päästyä, että kuitit on tulostettu ja käyn vielä juttelemassa vuokranantajan kanssa.

Seuraavana päivänä kävinkin hänen kanssaan juttelemassa. Olin laatinut pettämättömän suunnitelman, maksuohjelman ja lupasin tulla myös hänelle töihin ilmaiseksi, mitä vaan, kunhan korttitalo ei romahda, eikä minun tarvitse alkaa hoitamaan ongelmaani. Tarjoan hänelle jopa sellaista vaihtoehtoa, että minä muutan pois, kunhan vaimoni ja poikani saa jäädä, en tiedä kuinka sen olisin toteuttanut, mutta totuuden kertominen vaimolle ei ollut vaihtoehto, häpeän tunne oli liian suuri, olin totaalisen epäonnistunut.

Mutta yllätykseni hän olikin tiukkana. Puuttuvat rahat pitää löytyä tiistaihin mennessä. Vuokranantaja myös kysyy, että mihinkä minun rahani menevät. Totesi samalla, että en minä ainakaan viinamäen mieheltä näytä, että pelaanko minä? Tässäkään kohtaa en sitä ääneen sano, totean vaan olevani hieman huoleton rahankäytön suhteen (se ei toki valhe ole).

Tuska kasvoi liian suureksi, sietämätön paine ja häpeä puristavat rintaa. En ollut siis koko pelihistoriani aikani kenellekään kertonut, että pelaan ongelmallisesti.

Tiistai koitti liian nopeasti. En juurikaan nukkunut viikonloppuna, kun punnitsin eri vaihtoehtoja, mistään en sellaista rahamäärää tulisi saamaan kasaan. Maanantai-iltana ennen nukkumaanmenoa vaimoni vielä kysyy, että onhan kaikki varmasti kunnossa? Sydän särkyy, mutta vastaan, että on tietysti, vuokraisäntä oli vain sekoillut ja kaikki on nyt kunnossa.

Kaikki romahtaa seuraavana päivänä. En ehdi vastaamaan puhelimeen, kun vuokraisäntä soittaa ja tiedustelee maksun tilannetta. Hän soitti samaten vaimolleni ja kertoo vaimolle edelleen, että vuokrat ovat maksamatta. Vaimoni on varmasti vähintäänkin hämillään, kun minä väitän, että kaikki on kunnossa ja vuokranantaja sanoo toista. Varmastikin tässä kohtaa hälytyskellot soivat ja lujaa. Vaimo soittaa minulle ja sepitän jotain sekavaa, kerron muun muassa meneväni tekemään jotain pahaa vuokraisännälle, kun puhuu tuollaista potaskaa, suljettuani puhelimen, päätän, että se oli viimeinen puhelu vaimon kanssa, viimeinen puhelu kenenkään kanssa. Lähden työpaikalta pois, sepitän jotain sekavaa työkaverilleni.

Tuska kasvoi liian suureksi, sietämätön paine ja häpeä puristavat rintaa. En ollut siis koko pelihistoriani aikani kenellekään kertonut, että pelaan ongelmallisesti. En vaimolleni, kavereilleni, en edes veljelleni, jota olen törkeästi käyttänyt hyväksi rahaa lainaamalla.

Kukaan ei tiennyt mitä olen salannut, nyt se kaikki uhkaa paljastua, ja en näe muuta ratkaisua kuin päättää päiväni.

Tuleeko isi enää kotiin?

Tuosta kyseisestä päivästä en kaikkia yksityiskohtia pysty enää muistamaan, ehkä hyvä niinkin. Yhdessä vaiheessa muistan harhailleeni metsässä, puukko mukana ja aikeena viiltää kurkku auki. Harhailin samassa metsässä, missä aiemmin olemme olleet perheen kanssa lenkillä. Silloin jopa itselläkin mieli oli vapautunut. Metsässä, hiljaisuuden keskellä oli ollut rauhallista olla, stressi kadonnut hetkeksi jonnekin pois. Nyt mielessäni oli kuitenkin päättää päiväni, kuulen kuitenkin jostain lasten ääniä ja havahdun tähän maailmaan, luovun ajatuksesta.

”Tuleeko isi enää kotiin?”. Tämän lauseen olen kuullut poikani sanoneen äidilleen, kun ovat minulle soittaneet lukemattomia kertoja, enkä ole vastannut. Minä elin silloin sen päivän omassa maailmassani, tarkoituksena lopettaa elämäni, vaimoni ja poikani puolestaan elivät toista maailmaa, todellisuutta kun isi ei tule kotiin töistä, tai vastaa puhelimeen. Vaimo oli soittanut veljeni ja työkaverini läpi, Facebookissa oli ilmoitus kadonneesta miehestä. Poliisille hän oli soittanut aikaisessa vaiheessa, todettuaan, että kaikki ei ole kunnossa ja saattaisin tehdä itselleni jotain peruuttamatonta.

Pakoni päättyy kuitenkin poliisien huomaan, kuten alussa käy ilmi.

Kerrottuani asiani vaimolleni, hän vaikutti ehkä helpottuneelta. Hyvin päättäväisesti hän kertoo, että nyt mennään päivystykseen ja haetaan apua. Olen vain väsynyt, enkä haluaisi puhua nyt kenellekään. Kuitenkin kerron ensin vastaanotossa ja sitten lääkärille, mitä on tapahtunut. Keskusteluapua ei oikeastaan saa, pilleriä ja ohjaus aikuisten vastaanotolle.

Päivystyksestä ja sänkyyn päästyäni, nukun pitkästä aikaa hyvin – käsittämättömän suuri taakka on pudonnut hartioiltani. Keskusteluyhteys palautui vaimoni kanssa pikkuhiljaa ja olemme läheisimpiä kuin vuosiin. En voi sanoin kuvailla kuinka tärkeä tuki hän minulle oli. Hän auttoi asioiden hoitamisessa, mutta ei liikaa kuitenkaan, on tärkeää, että pelaaja ottaa vastuun tekemistään.

Ensiaskeleet toipumisen tielle

Vaimoni lämminhenkisyys ja tuki sekä ymmärrys olivat varmasti yksi isompia tekijöitä, miksi toipumiseni lähti hyvin käyntiin.

Ensimmäinen käynti A-klinikalla oli totaalinen pohjakosketus, ensin mietin pitkään ulko-ovella, menenkö ollenkaan sisään. Kaikki asiat olivat kuitenkin vielä niin pinnassa, itku tuli aina kun tätä asiaa lähdin avaamaan. Puristin kuitenkin itseni sisätiloihin.

”Puhalla tuohon!”, käskee nainen kiukkuisesti pleksin takana. ”Kenelle sulla on aika?”. Kerron asiani niin hyvin kuin kykenen ja pääsen odotusaulaan. Minut kutsutaan sisään ja edessä istuu kolme tylyn näköistä naista. ”Noni! Mikä sua vaivaa, käytätkö sä aineita vai mitä? Miks sä oot täällä?”.

Tässä kohtaa halusin vajota maan alle. Olin henkisesti täysin lopussa ja tuntui, että minut lytättiin entistä enemmän maanrakoon. Selvisi kuitenkin, että olin väärässä huoneessa, mun piti olla juttelemassa ihan toisen ihmisen kanssa. Toiseen huoneeseen päästyäni kerroin taas kaiken alusta alkaen, se tuntui käsittämättömän rankalta. Mutta hetki hetkeltä puhuminen alkoi tuntumaan helpommalta, hengittäminen tuntui miellyttävältä.

Tunsin jälleen olevani elossa

Auringon lämpö lämmitti ja tunsin jälleen olevani elossa.

Kävin A-klinikalla, sekä myöhemmin psykoterapiassa käsittelemässä asioita. Pelaamisesta irti pääseminen ei ole silti helppoa ollut, enkä pidä sitä itsestäänselvyytenä. Olen toipuva peliriippuvainen ja 4 vuotta sitten alkanut matka oli uuden alku, nyt voin itse määrittää millaisen polun haluan kulkea. Pelaaminen ei kulje enää rinnallani, se on ehkä pulkka, jota vedän perässäni, mutta jossain kohtaa se naru menee ajan myötä poikki. Se taakka ei enää tänä päivänä ole raskas taakka kannettavana, sen kestän hyvin. Se on menneisyyttäni ja hyvä niin. Toipumisen kannaltani keskeisimpinä tekijöinä olivat perheen ja läheisten tuki, sekä aikaisessa vaiheessa pelaamisen loputtua ymmärrys siitä, että olen peliriippuvainen ja minulla ei ole enää tarvetta pelata.

Oltuani pelaamatta jo 1,5-vuotta päätin hakea vertaisohjaajakoulutukseen Pelirajaton-toimintaan, vaikka pelaaminen oli jo takanapäin, koin, että vielä jokin puuttuu. Toisten auttamisesta olen saanut sitä ”jotain”. Ehkä klisee, mutta auttamalla muita, hoidan samalla itseäni. Olen ohjannut vertaistukiryhmiä, toiminut tukihenkilönä sekä soittanut tukipuheluita, kaikki tämä on ollut erittäin palkitsevaa. 

Koen myös halua tehdä enemmän ja auttaa eri tavoin siksi olen nyt kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi. Ehkäpä jonain päivänä voin kuvitella tekeväni itseni työkseni toisten auttamista, kuka tietää….

Jätin tarkoituksella tarinastani raha-asiat käsittelemättä, se, että kuinka paljon minulle tuli velkaa pelaamalla on täysin toissijaista, minulle tärkeämpää on se mitä olen oppinut.

Puhu
Ole avoin
Rakasta
Hengitä

Ilman vaimoni tukea, en olisi se mies, joka tänä päivänä olen. Kiitos Ellu.

---