Hyppää sisältöön

SANNI

Sisältövaroitus

Tarinassa käsitellään itsetuhoisia ajatuksia, jos aihe ahdistaa tai tunnet sen epämiellyttäväksi, voit valita jonkun toisen tarinan luettavaksi. Jos itselläsi on itsemurhaan liittyviä ajatuksia ota yhteyttä Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen 09 2525 0111, joka päivystää joka päivä 24 tuntia vuorokaudessa. 

Vanhan elämäni kamalin päi

Huhtikuun 21. vuonna 2017. Päivä oli aurinkoinen. Tyttäreni koiranpentu oli hoidossani, ja ulkoilin pennun sekä oman koirani kanssa pitkin päivää. Nautimme kevät säästä. Myöhemmin kokkailin ja odottelin perhettä kotiin.

Tunti ennen mieheni töistä paluuta sain puhelun. Olin jäänyt kiinni! Kiinni vippien ottamisesta vieraiden ihmisten nimiin ja kavalluksesta. Niistä kaikista oli päästy selvyyteen.

Puhelimessa ollut soittaja uhosi, etten tulisi enää koskaan työllistymään asuinpaikkakunnallani tai lähikunnissa. Hän huusi puhelimeen, että aikoi kertoa kaikille, kuinka paska ihminen olen, ja että minulla ei olisi enää oikeutta liikkua kaupungilla.

Tuo puhelu sekoitti pääni täysin. Sen jälkeen päätin, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä tekemisistäni enää koskaan! Kaivoin kaapista tehokkaimmat lääkkeet, mitä löysin ja aloin napsia niitä itkien. Samalla kirjoitin läheisilleni kirjettä. Kerroin teoistani sekä peliriippuvuudesta, joka oli aiheuttanut kavallustarpeeni. Kirjoitin myös, että koska olin upottanut itseni liian syvälle suohon, en haluasi enää olla riesana kenellekään. Menin pihan perällä olevalle kivelle istumaan ja odottamaan lähtöä.

…en haluasi enää olla riesana kenellekään. Menin pihan perällä olevalle kivelle istumaan ja odottamaan lähtöä.

Seuraavat muistikuvani ovat sairaalan teho-osastolta. Kuulin myöhemmin, että mieheni oli löytänyt minut äärimmäisen huonossa kunnossa ja onnekseni, hän onnistui elvyttämään minut ja pitämään elintoimintoni yllä hoitohenkilökunnan saapumiseen asti. Sain näiden toimien avulla mahdollisuuden olla kertomassa tarinaani teille. Siinä oli vanhan elämäni kamalin päivä: pohjakosketukseni ja uuden elämäni alku!

Pelit pyörivät lapsuudesta saakka

Olen lapsesta asti nauttinut kaikesta pelaamisesta: pihapeleistä lautapeleihin ja bingon pelaamisesta muihin rahapeleihin ja erityisesti voittaminen on ollut aina kivaa.

Nuoresta lähtien käytin suurimman osan rahoistani pelikoneisiin, ja kavereiden niin sanottuun lahjontaan, että he jaksoivat odotella pelikoneen vieressä, minun pelatessani niitä. Vuosien varrella pelasin välillä vähemmän, yleensä enemmän. Tavakseni alkoi tulla pikkuhiljaa laskujen maksamatta jättäminen, karhukirjeiden piilottaminen, valehteleminen, rahan lainaaminen, varastaminen ja huijaaminen.

Välillä jäin kiinni joiltain osin rikkeistäni, mutta osasin ”niin hyvin” selittää tekemiseni uusilla valheilla ja lupasin aina, etten enää pelaa koskaan. Pelaaminen kuitenkin jatkui pienen tauon jälkeen aina vaan enemmän salassa ja isommilla panoksilla. Kuvittelin aina voittavani isosti ja voitoilla hoitavani kaikki asiat kuntoon.

Joskus voitinkin isohkoja summia. Maksoin osittain vippejä pois ja hemmottelin perhettäni. Heille väitin pelanneeni vain kerran, kun tuntui sille, että voitan varmasti.

Pelaaminen jatkui ja jatkui. Lopulta ei ollut väliä häviänkö vai voitanko, kunhan vain sain pelata. Jos voittoja tuli, ne toki mahdollistivat pelaamisen jatkumisen. Eikä silläkään ollut enää väliä häviäisinkö tai voittaisinko euron tai tonnin, kunhan pelit pyörivät.

Uusi elämä ottaa veronsa

Kun paljastuin, tarinani alussa kertomallani tavalla kavalluksista, valheista, pelaamisesta ja muista rikkeistäni, sairaalasta pääsyn jälkeen alkoi vaikea muutostyö.

Pelien oli ensi sijassa loputtava! Minun oli myös opeteltava uudelleen ja opettelen edelleen rehellisyyttä, uuden ajankäyttöä pelien sijaan, itse pelaamattomuutta ja muita arkisia taitoja, jotka olivat hautautuneet pelaamisen jalkoihin.

Itseinho ja häpeä painoivat minua niin paljon, etten uskaltanut lähteä kotoa minnekään yksin moneen kuukauteen. Terapiaan tarvitsin kyydin ja kaupassa käyntiä aloin opetella kuukausien kuluttua. Perheeni oli onneksi minun tukenani.

”..tunnen häpeä edelleen aika ajoin – armollisuuden opettelu jatkuu edelleen.

Vajaa vuosi tuon niin sanotun vanhan elämän päättymisen jälkeen, tapahtui uuden elämäni toistaiseksi pahin päivä. Sinä päivänä oli oikeudenkäynti kavalluksiini liittyen. Jouduin kohtaamaan ensimmäistä kertaa aiemmin mainitsemani uhoavan soittajan naamasta naamaan. Häpeän tunne oli mahdoton, en kyennyt katsomaan ihmisiä silmiin ja tärisin kauttaaltaan koko istunnon ajan. Ajan kanssa opeteltu pieni armollisuus itseäni kohtaan katosi tuona hetkenä täysin. Ja vaikka olen jo suorittanut tuomioni, tunnen häpeä edelleen aika ajoin – armollisuuden opettelu jatkuu edelleen.

Muutos vaatii aikaa

Lopetin sosiaalisen median käytön samaan aikaan kuin pelaamisen. Perheestäni, telkkarista ja meillä vierailevista ystävistäni tuli ainoa kontaktini ulkomaailmaan. Puhelimeni vaihtui älypuhelimesta näppäinpuhelimeen ja numeroni vaihtui salaiseksi. Kielsin myös läheisiäni antamasta puhelinnumeroa kenellekään ilman, että olin tavannut kyseisen henkilön. En olisi kestänyt siinä tilanteessa vain juorujen kalastelijoiden puheluita. Halusin kertoa hölmöilystäni ensin kasvokkain ystävilleni, siten näin samalla kuulijan reaktion.

Pelien jälkeen jouduin opetella katsomaan televisiota, jonka katsomisen olin unohtanut pelaamisen ja somettelun aikakaudella lähes kokonaan. Aluksi en pystynyt keskittymään ensimmäisten pelaamattomuus vuosieni jälkeen pelkästään katseluun, vaan samalla oli esim. väriteltävä värityskirjoja tai sännättävä tekemään joku kesken jäänyt askare.

Edelleen, yli kolmen vuoden pelaamattomuuden jälkeen, en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan kirjaa, katsomaan kokonaista elokuvaa tai tekemään yhtäjaksoisesti paljon keskittymistä vaativaa hommaa. Ehkä jonain päivänä kykenen tähänkin.

”Kunnolla nukkuminen, yöllä ja päivällä, avitti myös henkistä toipumistani.”

Pelaaminen oli vienyt jopa kymmenenkin tuntia vuorokaudesta ja nyt yksin kotona ollessa tekemisen pula oli järkyttävän suuri. Aloin kunnostaa hoitamatonta pihaamme. Laajensin pihaa risukon alta vain oksasaksia käyttämällä. Kyllä niilläkin saa paljon aikaiseksi, kun käyttää tarpeeksi aikaa ja sitähän minulla riitti. Tein polttopuita, siivosin ja kokkasin ja kun olin rasittanut itseäni riittävästi fyysisesti, nukuin pitkiä päikkäreitä. Kunnolla nukkuminen, yöllä ja päivällä, avitti myös henkistä toipumistani.

Toipumisen tiellä

Pelaaminen on ollut sitkeästi mielessä unissani monesti. Olen herännyt kauhunsekaisin tuntein siihen, että olen unessa ollut työntämässä kolikoita pelikoneeseen. Unessakin olen tuntenut syyllisyyttä ja kiinni jäämisen pelkoa ja tiennyt toimivani väärin. Herättyäni tuollaisesta unesta olen tuntenut voimakasta ahdistusta unesta jääneestä syyllisyyden tunteesta.

Ensimmäisen vuoden tai jopa pidempäänkin kiersin pelikoneita ja niiden lähellä olevia ”suoja-alueitakin” kaukaa, etten vaan vahingossa joutuisi pelikoneen imun valtaan. Se imu on pelottavan vahva ja valitettavasti voi imeä ihmisen tahtomattaan syöttämään rahaa pelikoneen pohjattomaan kitaan.

Loppuelämäni pelamattomuutta kohti vertaistuella ja nollatoleranssilla

Pelaamattomuuden alun pitkän sairausloman sekä terapioiden ja vertaisryhmien jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut kuntoutumaan ja toipumaan. Kouluttauduin Pelirajaton-vertaisohjaajaksi. Olen nyt vertaisohjaajana vetämässä kolmatta vertaisryhmää toisille saman kokeneille, eli peliongelmaisille. Vuoden kuluttua vertaisohjaajakoulutuksesta hakeuduin kokemusasiantuntijakoulutukseen.

”Olen edennyt nollatoleranssilla pohjakosketuksesta lähtien, päivä kerrallaan koko loppuelämäni pelaamattomuutta kohti.”

Tarinaani kerron siitä syystä, ettei kaikkien peliongelmaisten tarvitsisi välttämättä käydä yhtä syvissä syövereissä, missä itse kävin. Auttamisen halu vei minut opiskelemaan ja työskentelemään päiväkeskus Pysäkillä oppisopimuksella kohti päihde- ja mielenterveystyön ammattitutkintoa.

Olen edennyt nollatoleranssilla pohjakosketuksesta lähtien, päivä kerrallaan koko loppuelämäni pelaamattomuutta kohti. Makselen pelivelkojani vielä kauan ulosoton kautta ja yritän saada ihmiset ympärilläni luottamaan minuun kaikesta hölmöilyistäni huolimatta.