Nimeni on Jaakko ja olen 34-vuotias perheellinen mies. Perheeseeni kuuluu kaksi lasta ja vaimo. Asumme Oulussa ja elämme normaalia elämää. Käyn töissä ja nautin perheeni yhdessäolosta. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Nimittäin elämääni kuului pitkään ongelmia ja huolia. Elin yli kaksikymmentä vuotta rahapeliriippuvaisen elämää.
Ensi kosketus peleihin tapahtui noin kymmenen vuoden ikäisenä lähikioskilla. Siellä pelasin äidiltä saadut karkkirahat Jokeripokeri -nimiseen peliin. Muistan että voitin melkein 400 markkaa. Taskut täynnä kolikoita en uskaltanut kotia mennä, vaan piilotin rahat ruusupensaaseen.
Voiton tunne oli niin huumaavaa ja uutta – halusin tuntea sen uudelleen ja uudelleen. Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen, sen takasi äiti. Hän teki töitä paljon, mutta oli myös samalla perhekeskeinen ja huolehtiva.
Miten minusta sitten tuli tällainen? Riippuvainen?
Olen miettinyt tuota asiaa monesti. Ehkä olin yksinäinen, vaikka minulla oli kavereita. Minua kiusattiin kouluikäisenä paljon. Pelien maailmassa olimme vain minä ja peli. Ehkä pakenin kiusaamista pelien pariin.
Nuoruuden paheet
Pelasin aina kun minulla oli rahaa. Nuorena sain käyttörahat äidiltä tai isäpuolelta. Vanhempani erosivat, kun olin kuudennella luokalla. Eron vaikutus minuun oli suuri. Kiusaaminen muuttui enemmän henkiseksi. Muistan kun minua tönittiin ja ärsytettiin. Oletko yhtä hullu kun isäsi? Olinko? En tiennyt itsekään. Eron selvittyä muutimme toiseen kuntaan asumaan.
Olisin saanut uuden alun uudessa koulussa, mutten halunnut. Kuljin pitkän matkan linja-autolla vanhaan kouluun. Matka oli niin pitkä, että autoa piti vaihtaa kaupungilla. Aloin jäämään pois koulusta, ja jäin useasti kaupungille päiväksi kun muut oli koulussa. Olin kuin huomaamatta lopettanut myös kaiken urheilun. Pikkuhiljaa tilalle tulivat pelit ja huonot tavat: alkoholi ja tupakka, rahat ja pelit. Kesälomalla tein ensimmäisen tilin äidin työpaikalla, kun olin 14 vuotias. Nekin töistä saadut rahat menivät kaljaan ja peleihin.
Aloin käymään diskoissa yläasteikäisenä. Siellä tapasin tytön ja aloimme seurustelemaan, hänestä tuli lopulta vaimoni. Hän oli minua pari vuotta vanhempi, joten baari-ikä läheni. Vuonna 1999 kävin itse ensimmäistä kertaa baarissa. Jotenkin se, että siellä sai polttaa tupakkaa, pelata ja juoda oli täydellinen ympäristö minulle. Viihdyin paljon baariympäristössä, missä nämä kaikki paheet olivat sallittuja.
Houkutuksia ja epäonnistumisia
Koulujen loputtua en päässyt opiskelemaan mihinkään huonon keskiarvon takia. Äiti ehdotti pettyneenä, että hakisin töihin, kun minusta ei muuhun olisi. Pääsin sukulaiselle töihin. Kävin töissä ja tienasin ikäisekseni kohtalaisen hyvin. Hain myös kymppiluokalle, missä oli tarkoitus nostaa numeroita. Koulunkäynnistä ei kuitenkaan tullut mitään. Aloin varastaa töistä pikkusummia rahaa.
Olin menettänyt riippuvuuden
takia ensimmäisen oikean työpaikan.
Ennen pitkään jäin kiinni ja sain lopulta potkut. Olin menettänyt riippuvuuden takia ensimmäisen oikean työpaikan. Olin erittäin pettynyt itseeni ja vihainen. Hain uutta nousua elämääni. Hain kouluun mihin en oikeasti edes halunnut, mutta pääsin sinne sisään.
Pankin kirje, jossa tarjottiin opintolainaa, oli liian suuri houkutus. Nostin lainan ja pelasin koko summan nopeassa ajassa. Äiti oli vihainen ja heitti minut kotoa. Olin tuolloin jo täysi-ikäinen eli juuri täyttänyt 18 vuotta. Olin jonkin aikaa koditon pelaamisen takia.
Muutimme yhteen tyttöystävän kanssa ja menimme kihloihin. Nostin vielä yhden opintolainan ennen kuin lopetin koulun. Tästä kiinnijääminen meinasi erottaa meidät. Lupasin kuitenkin hakea apua. Hain apua paikasta, jossa minua ei ymmärretty. Minulla olisi pitänyt olla huumeriippuvuus. Ainoa neuvo minkä sieltä sain oli älä pelaa niin paljoa. Pelaa vähän vähemmän. Jatkoin siis pelaamista ja yritin kontrolloida sitä.
Luotottomia lupauksia
Lopetin koulun ja hain töihin. Sainkin töitä ja ensimmäisen luottokortin. Kortin, jota pyöritin mukana pelikuvioissa vuosina 2002-2016. Kolikkopelit alkoivat pikkuhiljaa jäädä vähemmälle. Siirryin Veikkaukselle pelaamaan urheiluvedonlyöntiä ja kaikkea mahdollista.
Tein hurjasti töitä,
jotta pystyin elämään
pelaajan elämää.
2004 armeijan jälkeen olin päässyt työhön ja saimme ensimmäisen lapsen. Pelasin edelleen paljon Veikkauksen pelejä, koska niissä pyöri isommat rahat. Tein hurjasti töitä, jotta pystyin elämään pelaajan elämää. 2008 kesällä menimme naimisiin.
2010 saimme toisen lapsen ja ostimme yhteisen talon vaimon kanssa. RAY:n automaatteihin oli tullut korttimaksuominaisuus. Huomaamatta olin pelannut useamman kerran kortilla, ajattelematta sen enempää. Kiinnijäädessäni rauhoittelin tilannetta lupaamalla meneväni hoitoon. Kävin useamman kerran GA-kokouksissa vuonna 2010. Siellä aloin vertaamaan itseäni muihin ja vähättelin omaa tilannettani. Pidin pelaamista pienenä paheena.
Jätin kolikkopelit kokonaan vuonna 2010 ja siirryin takaisin vedonlyöjäksi. Tuolloin aloin myös piilottamaan vetolaput vaimoltani etten jäisi kiinni.
2014-2015 tein hurjasti ja määrätietoisesti töitä. Sain omat työt valmiiksi syksyllä 2014 ja säästöön hyvän summan rahaa. 2015 alkuvuodesta työt kuitenkin vähenivät ja jäin pakkolomalle. Rahaa oli kuitenkin hyvästi säästössä.
Velkaiset yöt
Teimme helmikuussa reissun perheen kanssa, jolloin otin ensimmäisen kunnon kosketuksen nettikasinomaailmaan. Pelasin yöt muiden nukkuessa ja otin ensimmäiset pikavipit.
Olin kuin eläväkuollut, zombi.
Kahden kuukauden pakkoloman jälkeen palasin töihin. Jatkoin edelleen pelaamista netissä. Otin koko ajan lisää lainaa hävittyäni edelliset. Päivät töissä reissuhommissa ja netissä vietetyt yöt vaativat koko ajan liikaa. Olin kuin eläväkuollut, zombi. Syksyllä olin jo niin pahoissa veloissa, että tiesin etten selviä.
Aloin miettimään itsemurhaa. Tapaa jolla pääsisi tilanteesta pois ilman, että joutuisin kertomaan kenellekään. Otin lainaa epätoivoisesti lisää. Vuodenvaihteessa en enää nukkunut ollenkaan. Olin täynnä vihaa ja epätoivoa.
Viimeinen pelisessio
Tytön syntymäpäivä. Muut onnellisina alhaalla juhlimassa. Minä istuin yläkerrassa ja pelasin. Hävisin kaikki rahat ja en tuntenut juuri mitään muuta kuin suurta vihaa. En uskaltanut katsoa peiliin. Vihasin itseäni ja pelejä niin paljon. Olin niin poissaoleva ja etäinen elämästä, etten enää pystynyt olemaan. Nukkumaan mentäessä vaimo kysyi paljonko olen pelannut. En tiedä mitä tapahtui, mutta en pystynyt enää valehtelemaan.
Tytön syntymäpäivä. Muut onnellisina alhaalla juhlimassa.
Minä istuin yläkerrassa ja pelasin.
Kerroin kaiken ja samalla romutin elämämme täysin. Olo oli ristiriitainen. Tavallaan olin helpottunut ja tavallaan olin enemmän rikki kuin koskaan. Kerroin lähisukulaisille myös kaiken. Soitin työnantajalle ja kerroin myös hänelle kaiken. Sain loppuviikon vapaata.
Yllätyksesi sain vaimon ja perheen tuen – jos oikeasti muuttaisin elämääni. Saimme lainan pankista yhdessä vaimon kanssa. Lainan, jolla maksetaan minun pelivelkoja. Sovimme, että minä maksan sen itse, jotta oppisin jotain. Pari kuukautta kesti palautua kuntoon pelkästä peliväsymyksestä. Kävin kuitenkin töissä koko tuon ajan, ja pelkäsin ihmisiä. Pelkäsin, että joku näkee mikä olen oikeasti.
Rahapeliriippuvainen. Riippuvainen. Sairas.
Toukokuussa istuin ensimmäistä kertaa koneelle kolmeen kuukauteen. Tarkoituksena ei ollut pelata, vaan selvittää mistä saan apua asian hoitoon. Minun hoitooni.
Sairaudesta?
Tajusin tuossa hetkessä
olevani sairas.
Löysin paljon erilaista tietoa sairaudesta. Sairaudesta? Tajusin tuossa hetkessä olevani sairas. Tietysti olin tämän tiedostanut jo pitkän aikaa, mutta aiemmin en ollut valmis tunnustamaan sitä. Netissä istuessani löysin myös Pelirajaton-sivut. Sieltä löysin vertaistukiryhmän tiedot, hain sinne ja pääsin ryhmään.
Pelkäsin ryhmään mennessä sen olevan samanlainen kokemus kuin GA. Ryhmä olikin jotain ihan muuta. Siellä sain tukea ja voimaa olla pelaamatta.
Olin reissuhommissa ja ryhmässä käynti antoi uusia näkökulmia asioihin. Aloin todella miettimään omaa elämää ja tekemään muutostyötä. Tietyt ahaa-elämykset ryhmän aikana toi paljon uutta sisältöä elämään. Niistä mieleen painuvin oli tämä: Minun ei tarvitse pelata! Minun ei tarvitse pelata saavuttaakseni mitään. Minulla on jo paljon, vaikken sitä aina huomaakaan.
Ryhmässä oli helppo puhua asioista ja sieltä sain sellaista tukea mitä tarvitsin. Syksyllä 2016 hain vertaisohjaajakoulutukseen. Opintoreissut Helsinkiin antoivat todella paljon. Ja niin minusta tuli vertaisohjaaja. Syksyllä 2016 ohjasin ensimmäistä ryhmää toisen ohjaajan kanssa. Tietoa ja työkaluja on kertynyt lyhyen ajan sisään paljon, ja olen oppinut käyttämään niitä. Tärkein asia minun mielestä on kuitenkin puhuminen.
Toivon, että tarinastani on jollekin saman ongelman kanssa pyörivälle apua.
