Äidin esimerkin voima

Läheiset, Vertaisohjaajat, Yleinen

21-vuotias poikani on alkanut ymmärtää, että vastuu on yksin hänen. Hän pyytää edelleen muutamia euroja rahaa väittäen niiden menevän ruokaan, tupakkaan tai lemmikeilleen. Kun keskustelen hänen kanssaan lisää, käy ilmi, että pelikoneen kautta raha kuitenkin vaihtuu tai häviää. Niinpä hän ei saa minulta edes kahta euroa, koska valehtelu ei kuulu niihin opetusmetodeihin joilla olen lapseni kasvattanut.

Olen poikani tukena ja kuuntelen hänen murheitaan, ilojaan ja onnistumisen kokemuksiaan muutaman kerran viikossa. En kuitenkaan vastaa hänen jokaiseen viestiinsä tai puheluunsa. Olen ottanut itselleni omaa aikaa, omia harrastuksia, ja alkanut jälleen opiskella. Ajattelen siis terveen itsekkäästi muuta perhettä, itseäni, ja ennen kaikkea sitä, että menemällä itse eteenpäin elämässä, myös poika sen oppii. Ja näin on käynyt.

Pojan on seistävä omilla jaloillaan

Viimeksi eilen sain kuulla pojaltani tämän opintojen etenemisestä, työhalukkuudesta, ystäviensä arvostamisesta ja valinnoista. Verrattuna alkuaikoihin, useisiin retkahduksiin ja samojen virheiden toistoon, olen saanut huomata, että tällä kertaa sanat ja teot alkavat joiltakin osin kohdata. Poikani on myöntänyt myös sen, että hänellä on peliongelma, ja hän ei ole vielä valmis siitä luopumaan. Jos luopuu koskaan, ja samaa hän sanoo tupakanpoltostaan. Hän myös kertoo valinnan olevan hänen omansa.

Pojallani on myös alkanut hahmottua kyky erottaa jyvät akanoista, eli huono seura hyvästä. Hän sanoo kuitenkin katkaisevansa välit omalla tavallaan. Hän erottaa sen, että jatkamalla kavereiden kuuntelemista, jossa häntä yritetään manipuloida pelaamaan ja lopettamaan koulun, jossa hän tällä kertaa viihtyy, hän mahdollistaa hyväksikäytön. Tästä voin tulkita sen, että omalla esimerkilläni olen saanut pojan pohtimaan myös omia valintojaan. 

Terveellä itsekkyydellä eteenpäin

Jos en olisi hakeutunut vertaistuen piiriin, alkanut kyseenalaistaa poikani käytöstä ja samalla myös omaani, niin olisin matkalla kohti pohjaa itsekin. Antaisin poikani hyväksikäyttää minua ja uskottelisin edelleen itselleni, että häntä täytyy auttaa, eihän nuori mies nyt mitenkään pärjää omillaan, ja on vain vinksahtanut raiteiltaan nuoruuttaan. Samalla oma talouteni kaatuisi pikkuhiljaa, ja poikani manipuloisi ja uhkailisi, kiristäisi entistä enemmän.

Vanhenevaa ihmistä olisi helppo jatkossakin hyödyntää. Poikani sairastuisi huonoon käytökseen enemmän ja mahdollistaisin pelaamisen lisäksi myös hänen valehtelunsa. Syyllistäisin edelleen itseäni omista valinnoistani, tarttuisin ehkä lopulta päihteisiin ja hukkuisin murheitteni aallonpohjalle. Ja syy olisi yksin minun. Musta aalto veisi mennessään.

Oma lapsellinen hyväuskoisuus ei vain ärsyttänyt, vaan myös hävetti. Ja kun aloin ymmärtää kokonaisuutta, aloin ymmärtää myös poikaani, itseäni ja valintojani paremmin.

Olen kuitenkin sitkeä, omapäinen ja itsekeskeinen, etten suostu kenenkään alistettavaksi liian pitkäksi aikaa. Syy on ehkä temperamenttini, analyyttisen luonteeni ja kotikasvatuksen. Kyseenalaistin ensin itseni, sitten poikani, sukuni, ystäväni, yhteiskunnan ja tapani toimia. Kävin historiassani, sukuni historiassa. Kyseenalaistin vielä kerran entisen avioliittoni, kaikki elämäni valinnat. Olin ollut sokea niin ex-puolison pelaamiselle, kuin lopulta oman sukuni, ja varsinkin poikani pelaamiselle. Esimerkit olivat olleet aina läsnä, vain minä olin ollut sokea niille. Pitänyt normaalina. Oma lapsellinen hyväuskoisuus ei vain ärsyttänyt, vaan myös hävetti. Ja kun aloin ymmärtää kokonaisuutta, aloin ymmärtää myös poikaani, itseäni ja valintojani paremmin. Historian hyväksynnän jälkeen oli lopulta osattava antaa itselleenkin anteeksi.

Murtautuminen äidin roolista terveesti itsekkääseen aikuiseen naiseen ei ollut helppo tie.  Vei vuosia hyväksyä oma virheellisyytensä. Nähdä pimeä puolensa. Syyllisyydeltä ei voinut välttyä. Ja ellei luonteeni olisi analyyttinen luonnostaan, olisin ehkä jäänyt puolitiehen. Kirjoitin ajatuksiani päiväkirjaan, pohdin niitä myös ääneen. Ja kun poikani yritti manipuloida ja kiristää myös sisaruksiaan puutuin entistä tehokkaammin asiaan.

Opetin linnunpoikastani lentämään vielä hänen täysi-ikäisyytensä jälkeenkin.

Minun oli tehtävä selväksi pojalleni millainen käytös ei ole suotavaa. Vastuullisena aikuisena olin aina pitänyt itseäni, silti omalle aikuistuvalle lapselle uusien rajojen asettaminen tuntui haasteelta. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että hän olisi saanut uhkailullaan toiveensa toteutetuksi ja minä pelkäisin tänä päivänäkin omaa läheistäni. Opetin linnunpoikastani lentämään vielä hänen täysi-ikäisyytensä jälkeenkin, ja korostin hänen omaa vastuutaan. Suutuin tarvittaessa.

Ja lopulta poikani valehdellessa todella törkeästi päin naamaa, katkaisin välit hetkeksi. Tein selväksi, että hän on tervetullut takaisin, kunhan oppii käyttäytymään. Tuntui itsemurhalta katkaista välit poikaan. Pojallani on taustalla masennusta ja viiltelyä. Otin siis kylmän rauhallisesti tietoisen riskin, että minulla ei kohta olisi poikaa ollenkaan. Minä siis tapoin hänet mielessäni. Toisaalta tunnen poikani mielenmaisemaa, koska välimme ovat aina olleet läheiset, ja uskoin hänen palaavan. Silti pelkäsin kuinka käy.

Rajat ovat rakkautta

Poika ei ollut kauan välirikossa, ja tuon tapahtuman jälkeen hän ymmärsi mihin kohtaan rajat ovat asetetut. Rajat olivat rakkautta, ja tänä päivänä noita rajoja ei enää ylitetä. Poikani tietää, ettei valehtelu ole sopivaa, hän kertoo silti väritettyjä tarinoita elämästään. En lähde niihin mukaan, ja hän osaa palata jälleen takaisin ruotuun, käyttäytyä kuin aikuistuva nuori käyttäytyy. Kokeilee kepillä jäätä, ja oppii valinnoistaan.

Tänä päivänä olen päästänyt irti. Räpiköivä nuori tekee valintansa itse ja minä katson ja kuuntelen kyllä, en jätä yksin, en myöskään mahdollista enää pelaamista. Ruokalahjakortteja voin silloin tällöin ostaa, mutta pankkilainaamo en ole, eivätkä ole sisaruksetkaan. En puutu lapseni elämään, vaan keskustelen hänen kanssaan aikuisten lailla. Puhumme enemmän hänen muusta elämästään kuin pelaamisesta. Poikani kun on muutakin kuin pelaaja. Ja minullakin on vanhempana oikeus muuhun elämään.

Uskon poikani ymmärtävän, vaikka häntä edelleen saattaa toisinaan suututtaa, etten toimi niin kuin hän minun tahtoisi toimivan. Hän on joutunut huomaamaan, että myös äiti voi vaatia itselleen omaa tilaa.

Teksti: Päivi Tanninen, vertaisohjaaja ja pelaajan äiti

Läheinen: hae voimaviikonloppuun!

Viikonloppu järjestetään 24.-26.5.2019.

Tutustu myös keskustelutilaisuuksiin, jotka järjestetään keväällä Lahdessa, Kuopiossa, Tampereella ja Turussa!