19.2.2019 — Blogi, Vertaisryhmät

Vertaisryhmään meneminen oli henkisen taistelun takana, kirjoittaa Pelirajaton vertaisohjaaja Emmi.

“En oikeestaan oo perehtynyt tähän asiaan, mut yritän auttaa parhaani mukaan”, tokaisi mielenterveyspalveluiden päihdehoitaja ja läväytti eteeni vinon pinon esitteitä. Täällä sitä nyt istutaan, kaikkien niiden pelattujen vuosien jälkeen. Ja mitä hyötyä, eihän kukaan kuitenkaan tajua tästä mitään.

Peliriippuvainen. Hyi. Kamala sana ja kamala sanoa se ääneen. Mut nyt on varmaan pakko.

Olin aikaisemmin jäänyt työpaikallani kiinni kavalluksesta. Minä, mallityöntekijä, olin tehnyt rikoksen ja nyt ei auttanut kuin niellä ylpeytensä ja kertoa kaikille. Kertoa kaikille, miten tyhmä ihminen voi olla. Oli pakko katkaista valheiden verkko, enhän saisi enää mitenkään puhuttua itseäni tästä.

”En kyllä oikeesti mene ryhmään, esitän vaan.”

Istuessani esitepinon edessä tunsin, kuinka muutuin pieneksi. Pelotti. Ehkä olin salaa toivonut joskus olevani tässä hetkessä. Toivonut, että jokin katkaisisi kierteen, jossa elin. Hoitaja kysyi, olenko kuullut sellaisesta rahapeliongelmaisille suunnatusta Pelirajat’on-ryhmästä. Oikein oksetti koko ryhmä, mieluummin pysyisin piilossa ja puhuisin vaikka puhelimessa jollekin, jos on pakko. Hävettäisi mennä koko ryhmään. “Voidaan vaikka yhdessä täyttää tämä hakemus”, hoitaja jatkoi. Ei luoja, nyt ei voi enää kieltäytyä, kun se on kerran päättänyt jo, että ilmoitetaan mut sinne. En kyllä oikeesti mene, esitän vaan.

Niinpä sitä oltiin ilmoittauduttu ryhmään. Mielessä pyöri vaan elokuvien AA-kerhot, joissa kaikki ringissä naulaa katseen muhun ja taputtaa kun kerron et oon paatunut rikollinen.

”Ne ihmiset siellä ei oo kuitenkaan samanlaisia kuin minä, minähän oon ihan normaali.”

Ryhmän tiedoissa kerrottiin, että minuun oltaisiin yhteydessä ennen ryhmän alkamista puhelimitse. Odotin jännityksellä soittoa. Ajattelin, että soittaja varmaan tuomitsee ja sanoo, että ei tuommoisessa tilanteessa olevaa voida auttaa. Toisin kävi. Puhelimessa lämmin tuttavallinen miesääni totesi, että hän tietää tarkalleen mistä puhun. Ei tullut tuomittu tai vastenmielinen olo, ennemminkin tuntui, kuin vihdoin joku oikeasti tajuaisi mistä puhun.

Ennen ryhmän alkua ajelin keskustassa rinkiä ja mietin, että ei tätä autoakaan taida saada mihinkään parkkiin. Helpompi ois lähteä takaisin kotiin. En kuitenkaan tiedä edes mistä ovesta sinne pitää mennä. Sitä paitsi ne ihmiset siellä ei oo kuitenkaan samanlaisia kuin minä, minähän oon ihan normaali.

Kävelin autolta kohti sovittua ryhmän tapaamispaikkaa. Ryhmän alkuun oli vielä puoli tuntia, joten jäin päivystämään rakennuksen nurkille. Jos sinne vaikka menisikin joku tuttu. Rakennukseen käveli ihan normaalin näköisiä ihmisiä. Miehiä, naisia, nuoria, vanhoja. Ehkä ne on menossa johonkin muuhun ryhmään. Tai koulutukseen. Vihdoin paria minuuttia ennen ryhmän alkua keräsin rohkeuteni, ja astelin kohti rakennuksen ovea.

”Ei nää voi olla niitä pelureita, eihän ne edes näytä sille että ne pelais.”

Jo heti ovella oli vastassa keski-ikäinen, lempeän näköinen mies, joka kysyi, olenko tulossa peliryhmään. “Peliryhmä”, hätkähdin sitä sanaa. Nyökkäsin ja mies ohjasi minut sisälle. Saavuin keittiön näköiseen oleskelutilaan. Kahvin tuoksu leijaili nenääni ja näin ison joukon pää painuneena istuvia ihmisiä. Kaikki ihan tavallisia. Ei nää voi olla niitä pelureita, eihän ne edes näytä sille että ne pelais.

Huoneessa tuntui ahdistus, jännitys ja pelko. Joku kysyi vaisusti, ojentaisinko maitopurkin. Ei edes katsonut silmiin. Päässäni alkoi pyöriä ajatuksia, mitä minun pitäisi sanoa. Kerronko oikeasti näille kaikille jotain itsestäni. Ehkä valehtelen, senhän minä osaan.

”Iso möykky päässäni tuntui tunkeutuvan ulos kertarykäisyllä.”

Ryhmän vertaisohjaaja toivotti meidät kaikki tervetulleiksi ja alkoi kertomaan ryhmästä tarkemmin. Hän sanoi, että jokainen voisi kertoa itsestään ja omasta pelitaustastaan jotain. Ei ole pakko kertoa mitään, mitä ei halua. Hän itse aloitti ja samalla sekunnilla, kun kuuntelin hänen tarinaansa olin lumoutunut. Ei voi olla totta, että sekin on ajatellut just samoja asioita kun minä!

Jokainen alkoi vuorollaan kertoa itsestään ja jokaista kuunnellessani pystyin lähes sana sanalta samaistumaan muiden kertomaan. Pikkuhiljaa jännitys ja pelko alkoi kaikota ja huoneen valtasi lämmin, voimaannuttava yhteenkuuluvuuden tunne. Odotin omaa vuoroani. Tuntui että halusin oksentaa kaiken ulos kerralla. En kyennyt jäsentelemään asioita vaan koko se iso möykky päässäni tuntui tunkeutuvan ulos kertarykäisyllä ja lopulta purskahdin itkuun. Se itku oli onnea.

Ryhmä päättyi liian varhain. Kaksi tuntia oli mennyt mutta en olisi halunnut lopettaa vielä. Oli niin paljon sanottavaa. Niin paljon asioita, joita käsitellessä tunsin, että nämä ihmiset ihan oikeesti taitaa tietää, mistä puhun. Leijailin pois paikalta. Joku iso kivenlohkare oli tippunut harteilta. Pää oli ihan sekaisin. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin pää oli sekaisin jostain muusta kuin pelaamisesta. Se oli sekaisin helpotuksesta.

Teksti: Pelirajaton vertaisohjaaja Emmi

---

Uusimmat