ASKO
Sisältövaroitus
Tarinassa käsitellään itsetuhoisia ajatuksia, jos aihe ahdistaa tai tunnet sen epämiellyttäväksi, voit valita jonkun toisen tarinan luettavaksi. Jos itselläsi on itsemurhaan liittyviä ajatuksia ota yhteyttä Valtakunnalliseen kriisipuhelimeen 09 2525 0111, joka päivystää joka päivä 24 tuntia vuorokaudessa. Hätätapauksessa 112.
Pelaamisen aloitin noin 10-vuotiaana: pajatsolla, flipperillä ja kortin pelaamisella rahasta. Luonnollisesti siihen aikaan oli vähemmän pelejä tarjolla kuin tänä päivänä, mutta ilmeisesti kuitenkin riittävästi, että hommaan pystyi koukuttumaan. Ikärajoja oli varmaan silloinkin, mutta valvontaa ei ollut oikeastaan ollenkaan. Baarista löytyi mm. 20 pennin keilapeli. Jos kaikki keilat sai kaadettua, niin viidellä markalla pystyi ostamaan tiskiltä vaikka karkkeja. Usko tai älä, ne voitetut karkit maistuivat paljon paremmilta kuin ostetut – nehän olivat tavallaan ilmaisia.
Isäni kuoli ollessani 7-vuotias. Kuoleman jälkeen pari vuotta meni ongelmitta, mutta siinä 10-vuotiaana äidin kuvioihin astui alkoholi. Kun hän teki lähtöä baariin tai tansseihin miesystävänsä kanssa, pelasimme korttia rahasta. He antoivat minun voittaa, jotta pystyivät hyvillä mielin lähtemään baanalle. Joskus pääsin minäkin mukaan baariin pelaamaan pajatsoa.
Kotoa sain alkusysäyksen kortin pelaamiseen ja sitä harrastettiin myös kavereiden kanssa. Pelit, joissa oli panosta, iskivät kuin lekalla päähän: ”Tämähän on helppo ja kiva tapa hankkia rahaa.”
Raviradan kutsu ja nuoruuden paheet
Noin 12-vuoden ikäisenä tulivat mukaan ravit. Asuimme tuolloin raviradan vieressä, joten ei tarvinnut muuta kuin kiivetä aidan yli raveihin rahan hankintaan. Siihen aikaan ravibussit kulkivat lähipaikkakunnille ja viikkoaikatauluun mahtui ainakin kahdet tai kolmet ravit. Sitä aikaa ja rajattomuutta kuvastaa se, että 14-vuotiaina nassikoina lähdimme kaverin kanssa Ruotsiin raveihin – kahdestaan.
Ajattelin silloin, että raveista tulee vielä joskus minulle ammatti. Koulunkäynti ei oikein maistunut, mutta raveja tuli kierrettyä ahkerasti. Kokeilin myös tallipojan uraa. Suurin odotuksin lähdin ravitalliin oppipojaksi, mutta glamour hävisi varsin nopeasti, kun heti aamusta keräsin hevosen paskaa kottikärryihin. Äkkiä huomasin, että ei tämä ihan minun homma taida ollakaan. Se on muuten yllättävän painavaa tavaraa se hevosen paska.
No – jäi minulle vielä ravit ja niissä pelaaminen. Kerran hävisin veikkausrahat jo matkan päällä, välillä raveissa kaiken niin ettei ollut rahaa edes paluulippuun Kuopioon ja myöhemmin kävi välillä myös niin, että raveja seuranneena arkipäivänä piti marssia pankkiin vekselin tekoon.
14-vuotiaana kuvioihin astui alkoholi. Siitä pisteestä alkoi meikäläisen nuoruuden viihdevuodet: kaljaa, tyttöjä ja pelaamista. Juominen oli jo nuoresta asti varsin humalahakuista. Lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöä kuvaa hyvin se, että kaverit imppailivat mm. kumiliimaa päihtyäkseen. Se oli mielestäni normaalia nuoren miehen elämää, jälkikäteen ajateltuna taisin olla vielä aika lapsi.
17-vuotiaana tapasin ensimmäisen vaimoni ja lasteni äidin. Seurustelu tasoitti meikäläisen elämää, mutta ravit ja muut pelit jatkuivat normaaliin tapaani. Ne olivat omaa aikaani.
Työt aloitin vuonna -81 ja -83 menin armeijaan. Päivärahat tuli siloteltua lomilla peleihin. Armeijan jälkeen muutimme omaan asuntoon, menimme naimisiin ja esikoisemme syntyi. ”Miehistyin” pariksi vuodeksi, viina ja pelaaminen jäivät hetkeksi taka-alalle. Mutta sitten alkoivat hullut vuodet.
Kiihtyvä kurjuus
Vuonna -87 syntyi keskimmäinen tyttö, jonka elämänliekki lepatti vain neljä päivää. Yksi elämäni kovimmista paikoista oli kantaa metristä arkkua yksin hautaan. Lapsen kuolema, talonrakennus, firman perustaminen, avioero ja konkurssi sattuivat kaikki lyhyelle, noin viiden vuoden ajanjaksolle. Ihmettelen, miten edes selvisin hengissä noista vuosista. Iloinen asia oli kuitenkin kolmannen tyttäreni syntymä vuonna -91.
Firman alkuvuosina rahaa tuli ovista ja ikkunoista, mutta kyllä sitä myös meni. Pelaamiseni kiihtyi ja käytännössä jokainen yö kului kortinpeluussa tai automaateilla. Pelasin rahasta mitä vain: jopa lautapelejä. Voittoisat illat loivat ja vahvistivat sitä illuusiota, että minähän olen hyvä – Kuningaspelaaja.
Yhtenä vuonna olin varannut jouluun ja kaikkeen siihen liittyvään, kinkkuun ja lahjoihin, yhteensä kolme tonnia rahaa. Totta kai päädyin pelaamaan rahat siinä toivossa, että potti tuplaantuisi.
Ailahtelua
Vuonna -91 alkoi uusi parisuhde, hänen kanssaan olemme nykyisinkin naimisissa. Kaikki kiitos ja kunnia hänelle, että on jaksanut kulkea rinnallani. Molemmat vaimoni ovat tienneet jo minut ottaessaan, että saavat pelurin kaupan päälle, mutta eivät varmasti tienneet missä laajuudessa ja kuinka syvällä peleissä olin.
90-luvun alussa pelaaminen rauhoittui hetkeksi taloudellisista syistä. Vouti vei kolmasosan palkasta ja pääsin velkasaneeraukseen, joka loppui vuonna 2000. Pelit eivät kuitenkaan loppuneet. Usein ravintolailtojen päätteeksi sain aikaiseksi pienen tai ison riidan, jonka seurauksena rouva suuntasi kotiin ja minä pääsin rauhassa peliautomaatille.
Tallinnan matkoilla menin pelaamaan rouvan ja lasten mennessä nukkumaan ja aamulla samoilla silmillä matka jatkui. Kaava toistui samana reissusta toiseen. Olin lapsille paikalla, mutten läsnä.
Uneton pelaaja
2000-luvun alussa löysin nettipokerin ja se oli menoa: pelasin omat ja lainatut rahat.
Tein aina kaikki hommat juoksujalkaa ja todella nopeasti, jotta pääsisin pelaamaan. Pelasin kaikki yöt muutaman vuoden ajan. Yöllisestä pelaamisesta jäi kaupanpäällisiksi unettomuus. Itseasiassa en ole ikinä nukkunut kunnolla, koska pelit ovat olleet mielessä 24/7.
Jos voitin, niin rattaat rullasivat ylikierroksilla ja mietin, mihin voisin sijoittaa voitetut rahat. Häviön myötä aloin miettimään, mistä saisin seuraavat pelirahat. Nykyisinkin nukun vain 2-5 tuntia yössä nukahtamislääkkeiden avulla. Suoraa syy-yhteyttä pelaamiseen ei tietysti ole todettu, mutta itse olen sitä mieltä, että pelaaminen vei yöuneni.
Pilkahteleva salaisuus
Jossain vaiheessa yritin työterveydessä hiljaisella äänellä piipittää, että kaikki rahat menevät pelaamiseen. Sain lähetteen psykiatrille, jolle yritin asiasta kertoa. Ei löytynyt siitä hepusta ymmärrystä eikä tietotaitoa. Oli kuin olisin seinälle puhunut. Olimme varmasti molemmat helpottuneita, kun lopetin käynnit lyhyeen.
Ajoin lounastauolla 50 km töistä kotiin, jotta ehtisin tyhjentää lainapaperit ja maksukuitit postilaatikosta, ennen kuin tulisimme vaimon kanssa töistä yhdessä kotiin.
Vuonna 2007 pelasin hirveän summan nettipokeriin. Syyllisyys, häpeä ja itseinho olivat ennätyslukemissa. Itsetuhoajatukset olivat jo pitkään olleet mielessä ja tekotapakin oli aika lailla selvillä. Oli sunnuntaiaamu, enkä päässyt ylös sängystä. En edes päättämään päiviäni. Jostain sielun syövereistä nousi ajatus, joka kehotti soittamaan kriisikeskukseen: ”Et sinä halua kuolla ja jättää taakkaa omaisille.”
Sain ajan samalle päivälle itsetuhoisten ajatusten vuoksi. Olin poikki ja lopussa. Lopulta sain jackpotin: kriisikeskuksen johtaja otti minut Myllyhoitoon. Ilman häntä, ja tietysti vaimoa ja läheisiä, en olisi tässä.
Tuki ja apu
Myllyhoito kesti kaksi ja puoli vuotta. Myllyhoidossa oli aikaa, työkaluja ja tukea. Retkahduksen sattuessa sain soittaa apua, olipa sitten kyseessä pyhä tai arki. Hoidossa autettiin kertomaan totuus puolisolleni. Kaikesta huolimatta rouva jäi rinnalleni, varsinainen lottopotti.
Tämän sairauden kanssa saa olla koko ajan varpaillaan ja varuillaan. Kyseessä on erittäin vaikea riippuvuus, joka ei näy päällepäin. Hoidon avulla sain pelaamisen hallintaan, mutta repsahduksilta en kuitenkaan välttynyt.
Pelaamisen aiheuttaman häpeän ja syyllisyyden käsitteleminen ei ollut helppoa. Ruoskin itseäni tehdyistä virheistä vielä vuosien kuluttua Myllyhoidosta. 2015 tunsin olevani aivan piipussa ja itsetuhoajatukset pyörivät jälleen päässäni 24/7. Työterveydessä suositeltiin sairaalajaksoa psykiatrisella osastolla. Kävin viisi viikkoa ”päivähoidossa”, ja siellä minulla todettiin erittäin vaikea masennus. Olen edelleen sairauslomalla, mutta tarkoitus ja toive on vielä palata töihin.
Kuulin, että Sosped säätiön Pelirajaton kouluttaa vertaisohjaajia järjestämään vertaistukiryhmiä rahapelaajille. Osallistuin koulutukseen, koska koin, että tässä asiassa minulla on annettavaa. Ryhmiä olen vetänyt ainakin puolenkymmentä. Ryhmien vetäminen antaa myös minulle todella paljon, ja tukee omaakin pelaamattomuuttani. Ryhmissä kuulee todella kovia tarinoita siitä mihin ongelmapelaaminen voi johtaa.
Vanhoissa sananlaskuissa on paljon perää, mutta yhteen sanalaskuun tartun: ”Päivääkään en vaihtaisi pois.”
Raitistuttuaan äitini kantoi syyllisyyttä siitä, että oli johdatellut minut pelien pariin. Näen, että loppupeleissä valitsin itse polkuni. Onneksi saimme puhuttua asiasta ennen äitini kuolemaa.
Rehellisesti sanottuna voisin kyllä aika monta päivää vaihtaa pois. Vasta viime vuosina on tuntunut, että olen oikeasti minä. Olen ollut elämässäni erittäin mustavalkoinen tyyppi, mutta nykyisin erotan muitakin värejä. Ainainen kiireen tuntu on nykyään poissa ja osaan nauttia normaalimmasta elämästä ja jäädä toisinaan kuuntelemaan linnunlauluakin.