EILA

Raskaan lapsuuden aiheuttamat jäljet tekivät Eilan levottomaksi ja epävarmaksi. Raha- ja velkaongelmien äärellä Eila löysi pelaamisen. Vihdoin hän koki olevansa hyvä jossain. Pelaaminen riistäytyi kuitenkin hallinnasta ja velat vain kasvoivat. Nyt Eila kokee, ettei olisi sama ihminen jollei olisi käynyt läpi koko prosessia.


Asuimme lapsuudessani äitini kotitalossa, jonka asukkaisiin kuuluivat meidän lisäksi uskovainen mummoni ja alkoholi- ja mielenterveysongelmainen enoni. Äidilläni oli myös mielenterveysongelmia. Muistan jo hyvin nuoresta äidin raivokohtaukset.            

Pienestä pitäen sain kuulla olevani epänormaali ja ylimääräinen suu ruokapöydässä. Ihmisarvoni ollessa lähes nolla, opin jo lapsena valehtelemaan, miellyttämään ja elämään mielikuvitusmaailmassa. Henkinen ja ruumiillinen väkivalta olivat arkea, riippuen kotiväkeni mielentilasta.

Pidin koulusta ja ensimmäisinä kouluvuosina olinkin yksi parhaista oppilaista. Ainoa varjo oli kiusaaminen. Ei ollut mikään ihme, että kiusattiin. Olin yökastelija enkä aina uskaltanut vaihtaa puhtaita vaatteita, joten pissan haju saattoi olla toisinaan melkoinen. Kotona en uskaltanut kiusaamisesta mainita, koska se tiesi selkäsaunaa. Syy oli kuitenkin minussa.

Opettaja suositteli minua oppikouluun, mutta kotoa tuli täystyrmäys: ”Tyttöjä ei meillä kouluteta.” Se oli sitten alamäkeni alkusoitto – kuvaan astuivat viina, kalja ja huono seura. Ainoa tunne oli kohdistumaton viha kaikkea ja kaikkia kohtaan. Koulu ei kiinnostanut enää pätkääkään ja 15 vuotiaana löin hanskat tiskiin kesken kouluvuotta riitaannuttuani opettajan kanssa.

Siihen loppui myös lapsuus, en juurikaan ollut tekemisissä kotiväkeni kanssa. Kai se oli heille helpotus, eivät ainakaan isommin perään kyselleet.                     

Nuoruus kului sumussa ja humussa, viinaa ja epämääräisiä suhteita riitti. Tavatessani ensimmäisen mieheni tilanne rauhoittui hetkeksi. Lapset syntyivät reilun vuoden välein ja puuhaa riitti siinä määrin, ettei ollut aikaa huonolle elämälle. Mieheni sen sijaan joi rahansa ja kaiken vapaa-aikansa. Onneksi hän ei ollut väkivaltainen.

Halusin olla vapaa, mutta en tiennyt mistä.

Vaikka elämä oli jonkinlaisessa jamassa, käsittelemättömät lapsuuden traumat alkoivat pikkuhiljaa nostaa päätään. Lapset kasvoivat, itse olin yhä levottomampi. Menin iltalukioon, jotta sain päiväni täytettyä mahdollisimman tarkasti, eikä jäänyt aikaa pysähtyä tutkiskelemaan itseään. Lopulta en kestänyt perhe-elämää ja erosimme. Halusin olla vapaa, mutta en tiennyt mistä.

Tavattuani toisen mieheni tuntui, että elämäni olisi viimein hyvällä mallilla. Meillä oli aineellisesti kaikki, mitä ihmisellä voi olla ja suhdekin toimi hyvin. Nuorin poikani syntyi 1992. Kaikesta huolimatta aloin oireilla. Olin sairaalloisen mustasukkainen ja omistuksenhaluinen – menettämisen pelko oli valtava. Pikkuhiljaa muutuin niin ilkeäksi, että mieheni etsi lempeämpää seuraa ja löysikin sellaista.

Lohtua peleistä

Olin henkisesti rikki ja lopussa. Raha-asiat olivat hyvää vauhtia menossa perssiilleen. En jaksanut hallita päätöksiäni ja tuli otettua velkoja, joita en saanutkaan hoidettua. Suuressa viisaudessani löysin ensiksi totopelit ja sen jälkeen melko pian nettikasinot.

Taivas aukesi. Pelatessa ei surettanut hyvää vauhtia kasvava velkahelvetti, eikä liioin pieleen menneet ihmissuhteet. Olin löytänyt itselleni jotakin sellaista, mitä minulla ei ollut koskaan ollut. Olin oman elämäni kunkku ja sankari. Fiilis oli mahtava.

Joitakin kuukausia kului, kunnes karu arki rupesi kolkuttelemaan perintäfirmojen lähettämien laskujen ja vuokranantajan häätöuhkausten muodossa. Sähkönkin aikoivat katkaista maksamattomien laskujen vuoksi. Tuli stopin paikka, rahaa oli jostakin kehitettävä. Olin aina ollut kova tekemään töitä, joten lisäsin työntekoa sen verran, että taas sain nippa nappa raha-asiat paremmalle tolalle. Pelit jatkuivat kuitenkin lähes entiseen malliin. Vapaa-aikaa ei ollut ollenkaan.

Löysässä hirressä roikkuen mentiin ajasta toiseen.         

Kiihtyvä alamäki

Löysin itselleni paremmin palkatun työn, jossa viihdyin mainiosti. Välillä onnistuin pitämään pausseja pelaamisesta, mutta rahahuolista ja totaalisesta väsymystilasta johtuen pelaamisen määrä lähti kuin varkain lisääntymään. Pian pelaaminen ei ollut enää hallittavissa.

Hallinnassani oli työnantajani rahoja, jotka lopulta ajautuivat pelitililleni. Muistan loppuelämäni sen päivän, jolloin pomoni tuli sanomaan, että sinulla on yli 400 euroa tilittämättömiä kassoja, joten mennään tilityskoneelle ja tilitetään rahat. Polveni menivät veteliksi, luulin kuolevani. Sain sanottua, ettei minulla ole niitä rahoja, kun olen ne pelannut. Tilipäivä oli seuraavana päivänä, joten sain asian sovittua ja maksut maksettua. Maailmani oli kuitenkin romahtanut. Sitä häpeän määrää ei pysty mitenkään kuvaamaan.

Hain apua työterveydestä. Selitin lääkärille, että en jaksa tehdä muuta kuin pelata. ”Sitten pelaat”, totesi lääkäri. Kerroin pelaavani rahasta ja rahani. Vastaus oli jälleen: ”Sen kun sitten pelaat”. Menin terveyskeskuksen lääkärille, josta sain sairaslomaa ja lähetteen psykiatrian erikoispolille diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö ja keskivaikea masennus. Söin mielialalääkkeitä, jotka eivät sopineet minulle. Vointini kohentui kun lopetin lääkkeiden syömisen.

Sovimme työnantajani kanssa, että otan itse lopputilin. Seuraavat kolme kuukautta oli häpeän täyttämää aikaa. Kävin terapiassa, mutta pelaaminen ei ollut vieläkään loppunut.

Lopullinen niitti tuli alkuvuodesta 2014, kun aivan pakkomielteisesti paukuttelin tilini tyhjäksi. Toivoin, että kun rahat loppuisivat, niin loppuisi pelaaminenkin. Tunne oli pelottava, se ei ollut mitenkään hallinnassani. Tunsin, että jokin ulkoinen voima oli ottanut minut valtaansa.

Toivoin, että kun 
rahat loppuisivat, 
niin loppuisi pelaaminenkin.

Aluksi rahattomana oli helppo olla pelaamatta. Rahapäivät olivat tosi haastavia, mutta pikkuhiljaa edettiin. Joitakin lankeamisia tuli, ja jokainen niistä osoitti, että pelaamisen suhteen nollatoleranssi on minulle ainoa vaihtoehto. Ymmärsin olevani pelkästään pelifirmojen rahoittajan roolissa. Puolisen vuotta lopettamisestani lähdin vetämään ensimmäistä Pelirajat’on-vertaisryhmää.           

Kaikilla menneillä asioilla on ollut tarkoituksensa
kasvussa ihmiseksi, joka nyt olen.

Nyt pelit ovat jääneet menneisyyteen. Taival ei ole ollut ruusuinen, mutta tarpeellinen. Ilman rahapeliongelmaani tuskin olisin joutunut näin syvällisesti miettimään omaa elämääni, jonka kanssa tunnen olevani lopulta sinut.

Pelaamisen loppuminen ei automaattisesti eikä taikaiskusta muuttanut asioita hyviksi. Raha-asiat olivat sotkussa pitkään. Nyt pikkuhiljaa voi potea ylpeyttä, että olen saanut noustua ahdingosta. Suurin muutos on ollut voimavarojen lisääntyminen, enää ei tarvitse piehtaroida itsesäälissä eikä elää menneisyydessä. Häpeän tunnekin on selkeästi vähentynyt. Kaikilla menneillä asioilla on ollut tarkoituksensa kasvussa ihmiseksi, joka nyt olen. Toivonkipinä paremmasta huomisesta elää.