Neea toimi työssään pelinhoitajana jakamassa kortteja ja kohtasi häntä harmittavia kohtaloita pelipöytien äärellä. Kolikkopelit veivät Neean huomion ja hän päätyi itsekin ongelmapelaajaksi. Tilanteeseensa Neea löysi ratkaisuita vasta olemalla rehellinen itsellensä ja päästämällä irti raskaista kulisseista, joita hän ylläpiti valehtelemalla ja kieltämällä kokemansa häpeän tunteen.

---

Olen kai aina ollut jollain tavalla koukussa voittamiseen. Siitä tulee hyvä tunne kun saa epäsuoraa kiitosta itselleen. En ollut vielä 15. vuottakaan, kun osasin jo upottaa kolikot kauppojen peliautomaatteihin. Usein sieltä sai tuplattua rahansa, välillä enemmänkin.

Vuoden 2009 alussa lähdin RAY:lle töihin. Olin pelipöydissä jakamassa kortteja. Sain koulutusta ongelmapelaamisesta. Näin pelinhoitajana monia tapauksia ja harmittelin mielessäni ihmisen heikkoutta. Silti minusta tuli riippuvainen, ja jäin kiinni voittamisen tunteeseen pelatessani kolikkoautomaateilla.

Pelaaminen hallitsi pian elämääni ja ajauduin velkakierteeseen. Ihmissuhteissa työnsin kaikkia kauemmaksi enkä halunnut kenenkään tietävän, että olin veloissa korviani myöten. Se oli todella häpeällistä. Valehtelu oli osa jokapäiväistä elämääni. Pahinta oli, että valehtelin itselleni. Jotenkin uskottelin, että seuraavan kerran, kun voitan, saan hävittyjä rahoja takaisin. Kuten arvata saattaa, kaikki vähäiset voitetut rahat löysivät tiensä melko nopeasti takaisin pelikoneisiin.

Olin todella levoton, jos tilillä tai kukkarossa poltteli raha – se viimeinen kymmenen euroakin oli pakko päästä pelaamaan. Ystävät ovat jälkikäteen sanoneet, että minuun ei saanut kontaktia. Olin äreä, jos hävisin. Jos voitin, en ajatellut muuta kuin pääsyä takaisin pelaamaan. Kaupassa suunnittelin aina ostokseni niin, että jäisi mahdollisimman paljon rahaa pelattavaksi. Pidin viiden euron juustoa liian kalliina, mutta viidessä minuutissa saatoin hävitä peliin 50 euroa.

Peli tuli töihin

Olin töissä paikallisessa baarissa vuonna 2010. Töiden jälkeen suljin baarin ja jäin työpaikalle pelaamaan. Kuvittelin, että kukaan ei näe tai tajua sitä. Suhteellisuudentajuni hämärtyi. En uskaltanut avata kirjeitä ja laskupinot hirvittivät. Työnsin ne sivuun ja jatkoin samaa rataa. Uskoin sokeasti siihen, että vielä voitan ja saan talouden kuntoon.

Ahdistus alkoi kasvaa suureksi, kun ulospääsyä tilanteesta ei ollut näkyvissä. Ystäville tai edes omalle äidille en uskaltanut kertoa asian todellista laitaa. Otin pikavippejä niin kauan kuin sain – maksamatta niistä lopulta yhtäkään takaisin. En välittänyt. Kaikki energiani meni siihen, että yritin saada rahaa pelaamiseen. Jälkeenpäin jopa naurattaa kaikki keksimäni selitykset, miten esimerkiksi lainasin kuudelta eri kaverilta rahat ajokortin kakkosvaihetta varten tai sukulaisilta koulukirjoja varten. Monet sähkölaskutkin jäivät maksamatta, vaikka rahoja niihin oli hankittu usean kerran kuussa.

”Kaikki energiani meni siihen, että yritin saada rahaa pelaamiseen. Syksyllä 2010 lainasin työpaikaltani rahaa salaa.”

Syksyllä 2010 lainasin työpaikaltani rahaa salaa. Minulla oli tarkoitus maksaa ne takaisin ennen kuin kukaan huomaa, mutta se huomattiin ennen kuin olin ehtinyt palauttaa rahat. Häpeä oli suuri, enkä pystynyt myöntämään asiaa töissä. Juttua alettiin tutkia, ja jatkoin töitä normaalisti. Aavistin kyllä esimiehen ja työkaverin epäluulon minua kohtaan, mutta jotenkin suljin sen pois mielestäni.

Tammikuussa 2011 todisteet kerrottiin työpalaverissa. Minun tiedettiin ottaneen rahat. Se hetki pysäytti ensimmäisen kerran aidosti katsomaan nöyränä totuutta silmiin. Myönsin asian ja kirjoitin erotodistuksen. Muistan ikuisesti, kun astelin palaverista ulos. Maailmani oli romahtanut, sanan jokaisessa merkityksessä. Luottotiedot olivat jo menneet aiemmin, enkä saanut lainaa mistään. Nyt meni sekin elämän ainut oljenkorsi, työpaikka! Ajoin autolla niin lujaa ja pitkälle kuin pääsin. Mielessä pyöri tuhat asiaa. Päällimmäisenä se, miten tämän selitän sukulaisille ja kavereille. Pystynkö vielä pitämään kulisseja pystyssä? Mietin jo hetken, pääsisinkö helpommalla, jos ajaisin autoni täysillä metsään.

Esimies sanoi uskovansa nuoruuden hölmöyteeni ja antoi asian olla siinä mielessä, että maksoin ainoastaan takaisin ottamani rahat. Yksi murhe oli siis selätetty, enkä saanut syytettä kavaltamisesta.

Juorut liikkuivat nopeasti pienessä pitäjässä. Jokainen vastaantulija vaikutti katsovan minua oudosti tai puhuvan minusta selän takana. Se tuntui kurjalta. Sen lisäksi, että työpaikka oli mennyt, tunsin, etten ollut toisten silmissä enää uskottava.

Kaksi viikkoa lopputilin jälkeen menetin ajokorttini, koska pelaamisen takia en ollut jaksanut huolehtia edes lopulta saamaani kakkosvaiheen todistusta ajoissa poliisiasemalle. Muistan jutelleeni hyvän ystäväni kanssa, joka kysyi minulta, että mitä aion tehdä seuraavaksi. Aionko nyt lopettaa hölmöilyn? Kaikki oli mennyt, työpaikkaa myöten. Pohja oli lähellä.

”Kaikki oli mennyt, työpaikkaa myöten. Pohja oli lähellä.”

Häpeä oli sanoinkuvaamattoman suuri. En osaa sanoa, mistä löysin positiivisen kantavan voiman sisältäni. Ehkä se osin johtui siitä, että vihdoin olin rehellinen itselleni, en yrittänyt olla mitään muuta tai pitää kulisseja pystyssä. Vihdoinkin olin vain ja ainoastaan oma itseni ja rehellinen itselleni. Myönsin peliongelmani ja selvittelin sen seurauksia ja vaikeuksia, mitä siitä oli ehtinyt koitumaan. Otin yhteyttä ulosottomieheen ja kävin velkaneuvojalla. Sielläkin kerroin rehellisesti, miksi laskuja oli maksamatta ja miksi olin vuokrakämpässä häätöuhan alla.

Nyt se loppuu!

Päätin lopettaa pelaamisen. En halunnut antaa pelien hallita elämää, vaan halusin olla itse oman elämäni suunnannäyttäjä. Marssin työvoimatoimistoon ja päädyin vanhainkodille työharjoitteluun. Ihastuin työhön ja hain kouluun. Töitä riitti heti työharjoittelun jälkeen, ja se antoi voimia jaksaa kahlata eteenpäin talousahdingossa. Syksyllä 2011 aloitin opiskelut lähihoitajaksi. Rakastin työtäni ja edelleenkin lähden joka päivä hymyilevänä töihin.

”Repsahdin kuitenkin useasti ja pitkän
lähes pelaamattoman ajan jälkeen aloin taas
keväällä 2012 pelata pieniä summia kolikkopeleihin.”
 

Hiljalleen summat kasvoivat. Olin saanut velkoja maksettua, ja elämä näytti aurinkoista puoltaan, mutta edelleen rahat kukkarossa polttelivat.

Elokuussa 2012 romahdin ja pelasin useampaan otteeseen päivän palkan alle puolessa tunnissa. Asia nolotti ja ajattelin, että taasko alamäki alkaa. Olin jälleen poissaoleva ja äreä läheisille. Jotain olin kuitenkin kaikista hölmöilyistäni oppinut – olin kaikesta huolimatta rehellinen.

Näin ongelmani

Eräänä elokuisena yönä ajoin autolla ja taas poltteli se tunne, että pelaamaan olisi päästävä. Aiemmin päivällä olin pelannut kaupassa käydessäni. Soitin kaverilleni, jonka tiesin sanovan asiat minulle suoraan ja rehellisesti. Hän kysyi, miksi pelaan. En osannut vastata kuin vähättelevästi: ”Muuten vaan.” Hän muistutti kaikesta aiemmasta, jolloin päästin elämän valumaan sormien välistä. Nyt minulla olisi mahdollisuus saada asiani kuntoon.

Jokin loksahti kohdalleen. Siinä hetkessä päätin, että nyt saa pelaaminen loppua kokonaan. On parempi, etten pelaa sitä yhtäkään euroa kiusatakseni itseäni. Elokuun 2012 lopulta lähtien olen ollut kokonaan pelaamatta. Päätös on pitänyt vaikeinakin hetkinä. Häpeän kanssa painin pitkään yksin. Joinakin päivinä on yhä vaikea antaa anteeksi itselleen. Kävin läpi pitkän itseinhon. Tuntui, että olin kaikille valehtelemilleni ihmisille velkaa. Vaikeinta on ollut löytää jotain korvaavaa pelaamisen tuomaan mielihyvään. Osa kavereista, jotka pysyivät rinnalla vaikean ajan yli, ovat entistä rakkaampia ja tärkeämpiä. En osaa sanoin kiittää kaikista kannustavista sanoista ja hetkistä.

Työssäni pystyn auttamaan muita, mistä tulee hyvä mieli. Jollain tavalla nautin siitä ja tunnen itseni niin vapautuneeksi, että uskallan rehellisesti puhua ongelmistani. Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiivennyt Mount Everestille. Niin pitkä ja jyrkkä on matka ollut.

On ihana todeta, että pystyn nykyään seisomaan omilla jaloillani olematta mitään muuta kuin oma itseni. Elämänasenteeni on muuttunut, enkä nykyään muserru ongelmien edessä ja pakene pelaamaan, vaan olen vahva kohtaamaan ne. Tiedän, että kaikesta voi selvitä – myös peliongelmasta!


”Vaikka kyse onkin ”vain” peliongelman selättämisestä, minusta tuntuu, että olisin kiivennyt Mount Everestille. Niin pitkä ja jyrkkä on matka ollut.”