Mä muistan, kun mua alkoi hävettää ensimmäisen kerran. Alkuun äidin pelaamat rahapeliautomaatit oli mustakin hauskoja välkkyvine valoineen ja kivoine äänineen. Kahdeksanvuotiaana aloin kuitenkin nykiä sitä hihasta kauppareissun jälkeen, että mennään jo kotiin.

Se seisoi pelikoneen ääressä ihan kuin jossain transsissa ja hoki, että ”vielä yksi kolikko ja vielä yksi ja – oi, miten lähellä voittoa oli, ei me tätä nyt tähän voida jättää” ja mua jännitti, milloin joku kaveri tai opettaja kävelisi ohitse ja näkisi.

Näkymätön lapsi

Kahdeksanvuotiaana mä aloin pyrkiä näkymättömyyteen. Mä opettelin kävelemään läheltä huonekaluja, sillä lattia narisi silloin vähemmän kuin jos olisin kulkenut tilassa vapaasti. En katsonut juurikaan tv:tä olohuoneessa, vaan luin kirjoja ja leikin hiljaa omassa huoneessani. Opettelin hokemaan ”kukkapenkkiä” omana mantranani iltaisin, kun ahdisti ja teki mieli itkeä. Äiti teki yksinhuoltajana kahta työtä, sillä isän rahat meni pitkälti juomiseen ja se ei kyennyt auttamaan mun elättämisessä. Lisäksi äidillä meni rahaa myös pelaamiseen. Mä halusin olla mahdollisimman reipas ja helppo lapsi, etten aiheuttaisi sille lisästressiä.

Näkymättömyyden tavoittelu 

oli henkisesti todella raskasta

ja sainkin ensimmäisen

paniikkikohtaukseni 10-vuotiaana. 

Näkymättömyyden tavoittelu oli henkisesti todella raskasta ja sainkin ensimmäisen paniikkikohtaukseni 10-vuotiaana. Olin keskellä matematiikan koetta, kun tajusin, etten oikeastaan ymmärtänyt mitään, mitä paperissa luki. En tarkoita nyt vain lausekkeita, vaan myös tehtävänantoja. Ihan kuin suomi olisi ollut mulle täysin vieras kieli. Sitten iski sellanen tunne, että mä kuolen tähän. Oli vaikea hengittää ja seinät tuntui kaatuvan päälle. Ihan kuin mut olisi revitty irti omasta kehostani ja olisin ollut täysin erilläni muista, vaikka fyysisesti istuin edelleen siinä omalla paikallani 20:n muun oppilaan joukossa, tekemässä sitä samaa koetta kuin muutkin. Koska halusin edelleen olla reipas ja helppo myös koulussa, en uskaltanut sanoa pahasta olostani opettajalle mitään, vaan purin hammasta ja tein kokeen loppuun niin hyvin kuin pystyin.

Palautuspäivänä opettaja paasasi luokan edessä, kuinka joku oli niin idiootti, ettei ollut osannut edes yksinkertaisimpia yhteen- ja vähennyslaskuja. Mä istuin luokan perällä ja pitelin koetta niin, ettei kukaan muu näkisi arvosanaa. Mä olin se idiootti ja juuri saanut elämäni ensimmäisen vitosen. Opettaja ei pitänyt tätä äkillistä tason laskua ilmeisesti mitenkään huolestuttavana, sillä asiasta ei koskaan puhuttu.

 Olin mutsille taloudenhoitaja,

työkaveri, terapeutti, talousneuvoja

– kaikkea muuta kuin tytär. 

Aikuisilta ei tukea

Selvisin peruskoulusta kunnialla lähes päivittäisistä paniikkikohtauksista huolimatta. Tuntui, että olin äidin tilanteen kanssa yksin, sillä vanhemmat olivat tosiaan eronneet jo aiemmin eikä meidän suvussa ole koskaan puhuttu kipeistä asioista. Menin lukioon ja aloin samaan aikaan hoitaa äidin raha-asioita, sillä hän ei halunnut opetella käyttämään verkkopankkia.

Opettelin puhumaan mutsista, koska sillä ei ollut mulle sanana samanlaista tunnelatausta kuin äidillä. En kokenut, että mulla olisi ollut jotain sellaista, jota olisi voinut kirkkain silmin äidiksi nimittää. Olin mutsille taloudenhoitaja, työkaveri, terapeutti, talousneuvoja – kaikkea muuta kuin tytär. Mulla oli siis vapaa pääsy mutsin tilitietoihin ja yhtenä aamuna sieltä olikin hävinnyt huomattava summa rahaa. Kohteenkin tunnistin hyvin; pelikoneeseenhan se oli mennyt. Sain jälleen kerran paniikkikohtauksen, tällä kertaa kesken maantiedon kokeen. Tällä kertaa opettaja kuitenkin tajusi, ettei tyhjän koepaperin palauttaminen ollut ollenkaan tapaistani ja reagoi tilanteeseen. Se soitti mutsille, joka sanoi vaan, ettei hän tiennyt, mikä lie stressi mulla oli ja että uusintakoe menisi varmasti paremmin. Opettaja ei koskaan ottanut asiaa puheeksi mun kanssa kahden kesken.

Abivuonna en oikein enää osannut tai uskaltanut puhua siitä, millaista mun elämä todellisuudessa oli. Mutta mä koin osaavani kirjoittaa ja siinä mulla oli mielestäni vahva ääni. Sitten yhden äidinkielen esseen sai kirjoittaa mistä tahansa haluamastaan aiheesta. Mä tartuin oman elämäni kipupisteisiin ja kirjoitin totuudenmukaisen tekstin siitä, kuinka mutsi vaan pelasi tai oli töissä ja mä napsin ensin diapameja ja myöhemmin vahvoja kipulääkkeitä päivittäin pärjätäkseni päivästä toiseen. Opettaja kommentoi mulle, että mun essee oli ahdistava ja häiritsevä. Että se ei enää koskaan halua lukea mitään sellaista. Että mun pitäisi varoa sitä, mitä mä kirjoitan. Mä vastasin, että okei, sori, mä varon. Palasin elämään mun arkea, joka opettajalle oli ollut ahdistavaa ja häiritsevää pelkästään paperilla. Taisin vielä miettiä, että onneksi sen ei sentään tarvitse kävellä mun kengissä. Mun ajatuksissa se ei olisi kestänyt päivääkään sitä, mitä mä olin kestänyt jo 10 vuotta.  

Mutsista irti

Mä kirjotin lukiosta ihan hyvät paperit. Olisi tehnyt mieli hakea kotitalousopettajan koulutusohjelmaan, mutta mutsi sanoi, että se tarvii mua. Olin ristiriitaisessa tilanteessa. Toisaalta oisin halunnut etääntyä mutsista kokonaisvaltaisesti. Toisaalta mun läheisriippuvuus, jota en silloin vielä tiedostanut, oli vain pahentunut teini-iässä. Olin siinä pisteessä, että jos mutsi olisi valittanut kylmää ja vaatinut mua sytyttämään itseni tuleen voidakseen lämmitellä, mä olisin kysynyt ainoastaan: ”Tikuilla vai sytkärillä?”. Päädyin lopulta hakemaan ammattikouluun, ravintolapuolelle. Seuraavana kesänä päädyin yrittämään itsemurhaa.

Mä kuitenkin otin ajan vastaan, koska ajattelin, ettei siinä mitään häviäkään. Näin jälkikäteen ajatellen, se oli yksi parhaimmista päätöksistä, mitä oon elämäni aikana tehnyt. Siellä mulle alkoi hahmottua kuva siitä, miten läheisriippuvuus hallitsee mun elämää ja kuinka väärin mua on viimeisen 13 vuoden aikana kohdeltu. Niissä tapaamisissa kypsyi loppuun myös päätös hakea seuraavana keväänä vihdoinkin Savonlinnaan opiskelemaan kotitalousopettajaksi. Mutsi sanoi, että mä olin itsekäs ja uhkaili lopettavansa omat käyntinsä A-klinikalla, ellen jäisi kotiin tukemaan sitä.

Tili tyhjeni

Mä pääsin opiskelemaan Savonlinnan OKL:n ensimmäisellä hakukerralla. Kun hyväksymispäätös lävähti tietokoneen ruudulle, mun olisi pitänyt olla innoissani. Unelma, jota olin jaksanut elätellä jo kahdeksan vuoden ajan, oli vihdoin toteutumassa. Mutta mä en ollut, en lähellekään. Sen sijaan mä olin kauhuissani. Olin joutunut skippaamaan aterioita voidakseni ostaa 10 euron arvoiset bussiliput, jotta pääsisin Savonlinnaan ensin kirjallisiin ja myöhemmin soveltuvuuskokeisiin. Vasta silloin mulle valkeni, miten monta ateriaa mun pitäisi skipata ja mistä kulutushyödykkeistä mun tulisi luopua, että saisin kasaan muuttoon ja takuuvuokraan kuluvat rahat.

Mulla oli tuolloin nimissäni tili, johon myös mutsilla oli käyttöoikeus. Olin yrittänyt päästä siitä eroon monesti, mutta mutsi ei koskaan suostunut ja pankin mukaan molempien käyttäjien allekirjoitus vaadittiin sopimuksen purkamiseksi. Noin viikko sen jälkeen, kun mä olin saanut tietää pääseväni opiskelemaan, mutsi tuli kotiin ja vaikutti todella kiihtyneeltä. Lopulta se ilmoitti, että se oli pelannut mun tilillä olevat rahat. Mä en ole varmaan ikinä huutanut kellekään niin paljoa, kuin mä huusin mutsille sinä iltana. Ihan käden ulottuvilla ollut unelma oli yhtä äkkiä kiskaistu paljon kauemmaksi ja sen oli saanut aikaan mun oma äiti.

Mutsi kuunteli hiljaa, nousi lopulta ja lähti jonnekin sanomatta mitään. Luultavasti pelaamaan vähän lisää, jos rahaa oli jäänyt. Mä jäin yksin tyhjään asuntoon miettimään, miten ihmeessä mä tämän sotkun selvittäisin. Tein tarkat laskelmat siitä, miten paljon mä saisin syödä päivässä – vai saisinko joinain päivinä syödä ollenkaan– ja miten monta kertaa mä voisin pestä hiukseni tai hampaani tulevina kuukausina, jotta mä voisin korjata syntyneen vajeen budjetissa ja pääsisin vielä muuttamaan Savonlinnaan. Mutsi yritti hyvitellä, että jos jäisin vielä vuodeksi kotipaikkakunnalle tekemään töitä ja keräisin rahaa. Että se ei enää ikinä tekisi niin ja kaikki olisi hyvin tästä päivästä eteenpäin. Mä en enää uskonut, vaan päätin, että vaikka mun pitäisi kantaa tavarani yksi kerrallaan Savonlinnaan tai vaikka mä joutuisin asumaan veneen alla, niin mä lähtisin. Ja mä lähtisin nyt.

En kyennyt keskittymään opiskeluun,

sillä metsästin turhaan

jokaisen läheisen

Graalin maljaa,

eli kuinka pelaaja parannetaan peliriippuvuudesta.

Haussa oma identiteetti

Fuksivuosi oli kamala. Oireiltiin mutsin kanssa samaa tahtia. Mä mietin, että eihän ihminen oikeastaan tarvitse elääkseen muuta kuin nuudeleita ja niitä mä söinkin aamupalaksi, päivälliseksi ja iltapalaksi. Säästin pakonomaisesti rahaa mutsin uutta romahdusta varten. En kyennyt keskittymään opiskeluun, sillä metsästin turhaan jokaisen läheisen Graalin maljaa, eli kuinka pelaaja parannetaan peliriippuvuudesta. Lisäksi pitkien opiskelupäivien lisäksi ravasin joka viikonloppu kotipaikkakunnalla auttamassa mutsia sen töissä. Tein seitsemän päiväistä viikkoa, kahdeksasta kymmeneen tuntia päivässä– ja poltin itseni loppuun ennen joulua.

Mulla ei ollut mitään hajua, halusinko oikeasti kotitalousopettajaksi vai pitäisikö mun vaan palata kotiin siivoamaan vessoja. Mutsikin olisi silloin ehkä iloisempi. Mietin, että ehkä mä olin itsekäs, kun olin lähtenyt. Mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä omasta identiteetistäni, olin vaan se rahapeliriippuvaisen tytär, joka symbioosissa oman äitinsä kanssa. Rahapeliriippuvuuden parannuskeinon etsintä vaihtui oman identiteetin etsintään. Käytin tunteja tehden erilaisia persoonallisuustestiä, koska en osannut määritellä itseäni mitenkään muuten. Tajusin, etten osannut rakentaa itsestäni eheää ihmistä. Päätin vaihtaa nimeäni. Se auttoi vähän, sillä pystyin aloittamaan jollain tavalla puhtaalta pöydältä. Mun ajatusmaailma oli kuitenkin edelleen sama.

Fuksivuoden keväällä rohkaistuin lähtemään mukaan Pelirajaton-vertaisohjaajakoulutukseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin kuullut rahapeliriippuvaisten läheisille tarkoitetusta vertaistuesta, mutta päätin hypätä suoraan ohjaajan saappaisiin. Koulutus ja koko Pelirajaton-yhteisö antoi – ja antaa yhä – mulle myös todella paljon keinoja ja eväitä elää sekä mutsin peli-, että mun läheisriippuvuuden kanssa. Hetken aikaa menikin paremmin.

Läheisriippuvuudesta tavaran haalimiseen

Hyvistä keinoista ja hetkistä huolimatta lapsuusvuosina järkkynyt perusturvallisuuden tunne alkoi jälleen kerran oireilla kolmannen opiskeluvuoden syksyllä. Huomasin viihtyväni nettikirpputoreilla todella hyvin. Niistäkin sai jo ostettua kulutusluotoille, joten rahatilanne ei ollut hankintojen esteenä. Ja niitä hankintojahan sitten kertyi – useamman tuhannen edestä. Hoidin ahdistustani tilaamalla tavaraa, jota en tarvinnut ja jota vein Fidan kierrätyspisteeseen säännöllisin väliajoin, jotta voisin ostella vähän lisää.

Lopulta kotiin tuli laskuja seitsemältä eri kulutusluottofirmalta ja tajusin, että summat pyörivät hyvin korkealla. Aloin miettiä, olenko muuttumassa omaksi äidikseni, joka pelaamisen sijaan tilailee tavaraa. Pääsin irti turhasta kirppisshoppailusta, mutta ahdistus ei hävinnyt mihinkään. Sen sijaan se kanavoitui ruokaan ja kandivuoden keväällä en enää kyennyt syömään juuri mitään, sillä pelkäsin tukehtuvani välittömästi kaikkeen. Kandi jäi, sivuaineen sain juuri ja juuri suoritettua vuoden 2018 kevätlukukauden loppuun mennessä.

Aloin miettiä, olenko muuttumassa omaksi äidikseni, joka pelaamisen sijaan tilailee tavaraa.

Mutsi houkutteli mua takaisin kotipaikkakunnalle, jotta voisin toipua rauhassa. Mä elättelin toiveita, että nyt siitä tulee vihdoin mulle oikeasti äiti. Nyt mä saan olla se, joka on heikko ja josta pidetään huolta. Hyvin pian mutsin suusta alkoi kuitenkin kuulua, että mä olen sille taakka. Se kyseli, että haluanko mä, että se alkaa taas pelata. En tietenkään halunnut, enkä myöskään halunnut olla taakka sille tai muille. Tein päätöksen, että jo sen kuukauden sisällä saa ahdistustani kuriin edes vähän, enkä pysty syömään edes yhtä kunnollista ateriaa päivässä pelkäämättä kuolemaa välittömästi, en lähtisi takaisin opiskelemaan. Sen sijaan lähtisin hautaan.  

Ei täydellistä, mutta hyvää

Aloitin maisterivaiheen opinnot syksyllä 2018. Tein kandin siinä sivussa loppuun. Mutsi kokee, että meillä on kaikki on hyvin, kun hän ei enää toimi samalla tavalla kuin viisi-kahdeksan vuotta sitten. Mä en ole varma, vaan mun mielestä meidän suhde on edelleen monimutkainen. Mä en ole oikein koskaan tuntenut omaa äitiäni ilman rahapeliriippuvuutta enkä tiedä, kuinka mun pitäisi suhtautua siihen tällä hetkellä. Haluan, että se on osa mun elämää myös jatkossa, mutta olen silti vähän varpaillani.

Mulle tärkeintä kuitenkin on, että nyt mulla on oma identiteetti. Mä tiedän kuka mä olen ja mistä pidän. Mä tiedän myös, mistä en pidä ja mitä en halua ihmissuhteissani sietää. Mulla on ihania harrastuksia, mahtavia ystäviä ja kannustava poikaystävä. Mä opiskelen alaa, josta mä olen haaveillut pitkään ja suunnittelen hakevani tohtorikoulutukseen maisterivaiheen jälkeen. Mun elämä ei ehkä ole täydellistä, mutta se on hyvää ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ja uskon vahvasti, että se kahdeksanvuotias ”kukkapenkkiä” hokeva pikkutyttö tai diapameja napsiva teini olisi ylpeä siitä, millaiseksi naiseksi mä olen itseni rakentanut.

Mä en ole oikein koskaan tuntenut omaa äitiäni ilman rahapeliriippuvuutta enkä tiedä, kuinka mun pitäisi suhtautua siihen tällä hetkellä.