Rikun lapsuuden perheessä ei koskaan puhuttu vaikeista asioista, vaan hankalat asiat lakaistiin mielummin maton alle. Pelaaminen oli Rikulle keino käsitellä pahaa oloa, kunnes yksi kirje paljasti, kuinka hänen toimintansa vaikutti heihin, joita hän rakasti.

Lapsuusmuistoja pelikoneiden ääreltä

Ensimmäiset pelimuistot vie mut Lappajärvelle sellaiseen kylpylään, jossa toimi tanssiravintola iltaisin. Olin 6-vuotiaana mukana, kun mummuni toimi veljilleen kuskina, jotka halusivat tanssia.

Mummu syötti kolikoita
puolestani kylpylän aulassa
olevaan peliautomaattiin,
koska itse en ylettynyt.

Muistan, että oli automaatteja kaksi: toinen oli pokerikone, missä oli sadan markan päävoitto sekä suorakulmion muotoset näppäimet olivat koholla. Toinen oli hedelmäpeli, jonka voittorullissa oli värikkäitä hedelmiä. Mummu syötti kolikoita puolestani kylpylän aulassa olevaan peliautomaattiin, koska itse en ylettynyt.

Tykkäsin enemmän pelata Pokerikonetta, ja tiesin jo sen ikäisenä mitkä korteista kannatti lukita. Mummun veljekset kävivät välillä kysymässä, jaksammeko vielä odottaa ja antoivat samalla lisää pelirahaa minulle. Saatoin jo silloin seistä monta tuntia pelikoneella, riippuen kauanko he jaksoivat tanssia. Näin kesäni kuluivat pääsääntöisesti aina.

Eroperhe, joka vältteli puhumista

Mun äiti ja isä on eronnut ja olen heidän ainut lapsensa. Isä asui 60 kilometrin päässä äidistä ja jouduin jo pienenä matkustamaan jatkuvasti kahden kodin välillä.

Meillä ei kummassakaan kodissa puhuttu mistään tunteista. Isäni on maatilan kasvatti, jolla oli todella rankka lapsuus. Luulen hänen oppineen jo omassa lapsuudessaan, ettei vaikeista asioista puhuta, eikä hän oikein koskaan suostunutkaan puhumaan lapsuudestaan. Äidiltä opin valehtelemisen jo pienenä: jos oli vaikeita asioita, niin mielummin valehdeltiin kuin kerrottiin totuus.

Eroperheisiin saattaa tulla haasteita, kun kuvioihin tulee mukaan uudet puolisot. Koin, että äitipuoleni ja hänen koko suku olivat jotenkin mua vastaan heti alusta asti. Musta ei koskaan tuntunut, että olisin kotona isäni luona. Mua arvosteltiin sellaisista asioista, joille en voinut mitään: katsoin kieroon, olin värisokea, en osannut leikata kynsiä oikein, en osannut edes syödä oikein. Muistan, kun soitin itkien mummun hakemaan isältä, olin tuolloin kahdeksanvuotias. Ajattelen, että näissä on osaltaan syytä siihen, miksi jo nuorena pakenin pahaa oloani pelikoneille.

Raha poltteli taskuissa läpi ylä-asteen

Valitsin heti ensimmäisestä aamusta lähtien
linja-autoaseman pelikoneen koulun sijaan.

Asuin koko lapsuuteni maalla, kaukana kaikista kiusauksista mitä kaupungeissa riitti. Ylä-asteikäisenä pääsin kaupunkiin kouluun.

Valitsin heti ensimmäisestä aamusta lähtien linja-autoaseman pelikoneen koulun sijaan. Myöhästelimme pelaamisen takia aamuisin kavereiden kanssa koulusta ja koulun jälkeen jäimme moneksi tunniksi kaupungille pelikoneelle. Pelaamiseemme ei oikein koskaan puututtu koulussa. Pikemminkin opettajat vitsailivat, että jaahas taas ollaan oltu pelaamassa yksikätistä ja siksi ollaan myöhässä.

Äidillekin valkeni vihdoin, mihin mun kaikki rahat menivät. Hän oli siihen asti pääosin rahoittanut pelaamistani. Äidin vaatimana menin ensimmäisen kerran 14-vuotiaana juttelemaan pelaamisestani nuorisoasemalle Poriin. Suostuin vierailuun oikeastaan vaan siksi, että saisin olla poissa koulusta. En mennyt sinne itseni takia ja muistankin miettineeni koko istunnon ajan, että loppuisipa tää jo, haluun pelaamaan tohon tien toisella puolella olevaan kauppahalliin.

Raha poltteli taskussa jo silloin. Jos ei ollut mahdollisuutta pelata sillä hetkellä, niin vähintään suunnittelin sitä. Ajatukseni pyörivät koko ajan pelaamisessa tai siinä millä rahoittaisin sitä.

Rahaa sain mitä ihmeellisimmillä verukkeilla jo nuorena. Vaikka ihmiset lainasivat rahaa, niin luulen, että kaikki tiesivät mihin se oikeasti menisi. Olin jatkuvasti jollekin kaverille velkaa ja raha onkin tuhonnut monia kaverisuhteitani.

Nettipokerimaailma – ”Mä olen tässä erityisen lahjakas!”

Muutin omilleni 17-vuotiaana ja siten myös kaikki pelit olivat käden ulottuvilla. Vuoden sisään valkeni, ettei pelikoneista voi voittaa sellaisia summia kuin mitä olin haavemaailmoissani päättänyt tienata.

Olin seurannut telkkarista nettipokeriammattilaisten pelaamista ja tajusin, että siellä liikkui isot rahat. Siirryin pelaamaan enimmäkseen nettiin. Aluksi voitin ja kuvittelin olevani todella hyvä.

Vuonna 2007 nettipokeri oli tosi kovassa nosteessa ja tuntui, että kaikki pelasivat. Pelaajamäärät olivat alustoilla niin suuret, että niissä liikkuikin mielestäni ”helppoa rahaa”. Vaikka kuvittelin olevani hyvä pelaamaan, menetin kuitenkin luottotietoni pikavippien takia. En pitänyt luottotietojen menetystä kamalana, sillä mullahan oli kaikki mitä tarvitsin.

Vaikka kuvittelin olevani hyvä pelaamaan, menetin kuitenkin luottotietoni pikavippien takia.

Armeijassa miehistyminen

Luottotietojen menetyksen jälkeen menin armeijaan, jossa pelaaminen ei ollut mahdollista. Uskoin hetken, että miehistyisin siellä, ymmärtäisin lopettaa ja aloittaa jonkin hyödyllisen tekemisen. Armeijan jälkeen jatkoinkin keskeyttämäni ammattikoulun loppuun, jonka olin lopettanut kuvitellessani tienaavani elantoni pokerilla. Sain määräaikaisen työsopimuksen ja aloitin velkojen lyhentämisen. Kahdeksan kuukauden aikana sain velkani maksettua.

Sitten jouduin työttömäksi. Työjakson aikana olin alkanut seurustelemaan ja olimme muuttaneet asumaan yhteen. Siinä suhteessa valehteleminen oli arkipäiväistä alusta asti: en aluksi kertonut veloistani vaan valehtelin, että luottotiedot oli mennyt maksamattomasta ylinopeussakosta. Keksin jatkuvasti selityksiä sille, miksei ollut rahaa, vaikka palkkani oli juuri tullut. Aluksi keksimäni valheet uskottiin, tai ainakin näin vakuuttelin itselleni.

Pelit kiihtyvät ja summat kasvavat

Aikaisempi työpaikkani tarjosi minulle jälleen töitä, ja olenkin ollut samaisessa paikassa siitä lähtien. Silloin kaikki vaikutti olevan hyvin: velkaa ei ollut enää ja minulla oli vakituinen työpaikka. Samaan aikaan jatkoin valehtelua ja lainaamista.

Silloin kaikki vaikutti olevan hyvin: velkaa ei ollut enää ja minulla oli vakituinen työpaikka. Samaan aikaan jatkoin valehtelua ja lainaamista.

Vuonna 2013 sain luottotietoni takaisin ja pelaaminen lähti taas käsistä, tällä kertaa oikein urakalla. Kun kumppani oli töissä, pelasin. Kun olin itse töissä, pelasin. Kun pokeri oli liian hidastempoista aivoilleni, aloitin nettikasinoiden pelaamisen siinä rinnalla.

Palkkani jälleen pelanneena istuin sohvalla ja soimasin itseäni, ”et sä Riku voi olla niin tyhmä, että otat taas vippiä”. Jotenkin onnistuin kuitenkin myymään sen itselleni hyvänä ideana ja huomasin lainasummien nousseen neljän vuoden aikana. Limittiluottoja sai tuohon aikaan ilman minkäänlaisia vakuuksia! Hain 500 euroa lainaa ja yllätykseksi mulle myönnettiin heti 2000 euroa.

Kun rahat tulivat tililleni, tuntui kuin olisin voittanut ne. Pidin sitä ilmaisena rahana, ihan kuin ei tarvitsisi koskaan maksaa takaisin. Vippipaikkoja oli niin paljon, että laskin voivani pelata riskillä, koska jos häviäisin mulla olisi aina mahdollisuus saada lisää. Puoli vuotta pelasin öisin ja menin usein samoilla silmillä töihin.

Totuuden kautta uusiin valheisiin

Vuoden 2013 lopulla päätimme ostaa oman asunnon, koska meillä oli lapsi tulossa. Mulla oli siinä kohtaa kertynyt jälleen paljon velkaa ja tiesin, että viimeistään pankissa totuus selviää, jos en itse kertoisi.

Lopulta päätin kertoa asiasta ja totta kai se tuli kumppanilleni isona järkytyksenä. Päädyimme soittamaan isovanhemmilleni, joille kerroin tilanteestamme: olin jälleen veloissa ja jonkun pitäisi pelastaa mut. Pappa lainasi rahat ja sovimme, että lyhentäisin hänelle kerran kuussa velkaani 400 euroa. Tähän päivään asti en ole saanut maksettua euroakaan.

Saimme asuntolainan ja asunnon siitä huolimatta, että pankissa ihmeteltiin tilitietojani. Se oli vähän noloa selitellä siirtoja eri peliyhtiöihin ja yrittää vakuutella pankkivirkailijaa siitä, että mulla ei ole pelaamisen kanssa ongelmaa ja, että on normaalia, että siirtoja oli tehty useiden satojen euron arvosta päivässä. Lainan saamiseen vaikutti osaltaan varmaan se, että kyseessä oli pieni pankki ja meillä oli lainalle hyvät takaajat ja vakuudet.

Olin jälleen tilanteessa, etten ollut velkaa mihinkään – paitsi pappalleni. Kohtuullisten tulojeni myötä olisin jopa pystynyt lyhentämään lainaani 400€ kuukaudessa, mutta siinä tilanteessa se ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta vaihtoehdolta.

Jäin isyyslomalle lapsen
synnyttyä, siitä alkoi maanisen
pelaamisen vaihe.

Jäin isyyslomalle lapsen synnyttyä, siitä alkoi maanisen pelaamisen vaihe. Ensin otin samat lainat takaisin ja maksoin vipillä vippiä, etten jäisi kiinni.

Tätä palettia pyörittelin vuoden päivät. Tiesin mihin aikaan posti tulee, joten ajoin kotiin aina ruokatunnilla, että ehtisin tarkastaa kirjeet ennen puolisoani. Pelkäsin postimiehen lisäksi puhelintani, erityisesti kaikkia tuntemattomia numeroita. En pystynyt nukkumaan enää öisin.

Sitten tuli se päivä, kun en ehtinytkään ennen postimiestä kotiin ja kotona odotti puoliso ja kirje perintäyhtiöltä. Hän oli jo pidemmän aikaa tiennyt, että pelaan jälleen ja suhde olisi varmaan loppunut ilmankin sitä kirjettä, mutta siinä vaiheessa hänen oli varmaan helpompi tehdä iso päätös. Mun ei tarvinnut enää selitellä kirjeen tultua, hän ei varmaan edes halunnut tietää.

Elämäni raskain vuosi

Eron hetkellä arvelin etten varmaan ollut pelannut vielä luottotietojani, joten hommasin kiireellä itselleni asunnon ja muutin yksin. Normaalisti ihminen varmaan surisi päättynyttä suhdettaan, mutta mulle se oli helpotus: sain pelata koska halusin, eikä mun tarvinnut enää salata sitä.

Normaalisti ihminen varmaan surisi päättynyttä suhdettaan, mutta mulle se oli helpotus: sain pelata koska halusin, eikä mun tarvinnut enää salata sitä.

Siitä alkoi elämäni raskain vuosi. Otin kaikki vipit mitä vielä sain, koska tiesin, että luottotiedot menisi joka tapauksessa.

Pelasin aina kun pystyin. Pelaamisesta oli jo kauan aikaa sitten kadonnut jännitys ja viehätys, joiden vuoksi aikoinaan olin jäänyt koukkuun. Silloinen pelaamiseni oli pakonomaista ja loputonta nettikasinoiden pyörittämistä. Monena iltana, kun olin jo pelannut 10 tuntia syömättä, toivoin, että rahat vihdoin loppuisi. Etten enää voittaisi, ettei tarvitsisi enää pelata. Aina kun rahat loppuivat, se oli jotenkin helpottavaa – enää ei tarvinnut pelata.

Kaikki peliin

Huhtikuun 14. päivänä vuonna 2016 odotin vuorokauden vaihtumista, että palkka tulisi tililleni. Mulla oli kolmen kuukauden vuokrat rästissä ja tiesin, että jos en nyt maksaisi, niin se olisi siinä. Saisin häädön.

Siihen asti olin pystynyt valehtelemaan vuokranantajalleni, että maksaisin kaiken tällä kertaa ja sain vielä yhden mahdollisuuden. Siitä tuli mun loppusota: taistelin mahdotonta vastaan, vaikka tiesin jo miten tulisi käymään.

Viimeiset 10 vuotta olin odottanut palkkaa tai tukia keskellä yötä ja kirosin kun rahat ei ollut tilillä vielä yhdenkään aikaan – tiesin jo aiemmasta, että myöhäisin oli 20 vaille yksi. Kun palkka vihdoin ilmestyi tililleni, siirsin sata euroa. Sitten toiset sata, kolmannen, neljännen, jonka jälkeen totesin, ettei mulla olisi enää varaa maksaa kolmen kuukauden vuokrarästejäni. Siirsin loput kerralla. Enää ei ollut väliä, oli pakko voittaa.

Kun mulla oli käytössä enää viimeiset 50 euroa, tiesin, että nyt tämä loppuisi. Tiesin, ettei ollut enää pakotietä. Kaikki lainamahdollisuudet kavereilta ja äidiltä oli jo käytetty. Painoin ne viimeiset 50 euroa yhdellä painalluksella. Mitään ei tullut.

Makasin olohuoneen lattialla ja aloin itkeä. En muista, koska olisin sitä ennen itkenyt. Itkin aamuviideltä ja hakkasin lattiaa – nyt se oli ohi. Samalla myönsin ensimmäisen kerran itselleni, että olen peliriippuvainen ja että tarvitsen apua.

Itkin aamuviideltä ja hakkasin lattiaa – nyt se oli ohi.
Samalla myönsin ensimmäisen kerran itselleni,
että olen peliriippuvainen ja, että tarvitsen apua.

Hietalinnan yhteisöhoitoon

Kun aamu koitti ilmoitin töihin olevani kipeä. Soitin A-klinikalle ja kerroin, että mun olisi pakko saada aika samalle päivälle. Sain kriisiajan ja pääsin juttelemaan. Kerroin, että tämä hoitomuoto ei toimisi, vaan haluan mahdollisimman kauas laitoshoitoon, jonnekin missä olisi samoista ongelmista kärsiviä ihmisiä.

Järvenpäästä löytyi päihdesairaalasta Hietalinna-yhteisö, joka tarjosi lääkkeetöntä yhteisöhoitoa. Minut hyväksyttiin mukaan nopealla aikataululla ja toukokuun ensimmäisenä päivänä lähdin kohti tuntematonta.

Kirjautuessani sisään, minulle kerrottiin talon yleisistä käytännöistä, sekä kysyttiin, oliko mulla laukussa huumeita, alkoholia tai teräaseita. Muistaakseni se ainoa asia mihin vastasin suullisesti, muuten vain nyökyttelin, sillä olin henkisesti ja fyysisesti aivan loppu.

Lopuksi minua pyydettiin antamaan puhelin pois. Se hetki oli vapauttava. Tiesin, ettei kukaan saisi minua kiinni. Ei haastemies, velkojat, vuokranantaja, kaverit, joille olin velkaa, ei kukaan. Vaikka oikeastaan ainoa, joka oli minulle viimeisinä aikoina soittanut, oli haastemies ja meistä oli tullut jo hyviä tuttuja.

Uusi alku

Kuukauden laitoshoitojakson aikana opin itsestäni paljon. Opin, että oli kyseessä mikä tahansa riippuvuus, huume-, alkoholi-, peli-, seksi- tai ostosriippuvuus, pystyin samaistumaan kaikista näistä kärsivien ajatuksiin.

Muistan, kun oli aika ruveta täyttämään tunnepäiväkirjaa, mutta en tuntenut mitään. Kyse ei ollut siitä, että olisin tunteeton, mutta olin koko elämäni hoitanut tunteitani pelaamalla. Olin silloin myös todella sulkeutunut eikä itsestäni kertominen ollut mitenkään helppoa, oli todella vaikea kirjoittaa mitä tunsin. Tuntui kuin ketään ei olisi pitkään aikaan kiinnostanut mitä mulle kuuluu, vaikka asia ei todellisuudessa ollut niin.

Lähdin kotiin luottavaisin mielin, kassi täynnä uusia opeteltavia asioita. Hoitojakson jälkeen puhelimen avaaminenkaan ei tuntunut enää niin pahalta, sillä olin saanut selvitettyä asioitani sen verran, etten saanut edes häätöä.

Alussa kävin hoitojakson jälkeen A-klinikalla juttelemassa kerran viikossa. Sain myös raha-asiani niin hyvään malliin kun sillä hetkellä oli mahdollista, ja pääsin velkajärjestelyyn. Kuuteen kuukauteen en pelannut.

Pystyisinkö pelaamaan hallitusti?

Mietin kaksi päivää veisinkö veikkauslapun ärrälle.

Mietin kaksi kokonaista päivää veisinkö veikkauslapun ärrälle. Pääni oli kääntynyt siihen uskoon, että kuvittelin pystyväni pelaamaan hallitusti.

Muutaman päivän onnistuin, mutta sitten alkoi jojoilu. Pelasin, en pelannut ja taas pelasin. Onneksi nettikasinoiden imu pelotti niin paljon, etten uskaltanut enää lähteä sille tielle, joten pelasin fyysisillä pelikoneilla ja veikkasin.

Kesällä rakastuin. Ensimmäisen kerran elämässäni koin, mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että rakastuu ensisilmäyksellä. Sitä se nimittäin oli.

Kerroin jo heti suhteen alussa missä mennään: mulla on lapsi, olen helvetisti velkaa, olen luottotiedoton peliriippuvainen, joka on hoitanut itseään laitoksessa ja jojoillut pelaamisen kanssa. Olin yllättynyt, ettei menneisyyteni haitannut. Tajusin, ettei ketään kiinnosta millainen olin ennen vaan, että olenko oppinut virheistäni.

Rakkauden ja uuden suhteen alkuhuumassa olin pelaamatta muutaman kuukauden ajan, kunnes löysin itseni taas pelikoneelta. Yhtenä päivänä kotiin tullessani löysin kirjeen, jonka sain lukea. Se kirje vasta todella avasi silmäni sille, kuinka paljon aiheutan tuskaa rakkaalle ihmiselle. Vasta lukiessani paperilta tajusin sen olevan totta. Siihen loppui pelaaminen.

Kesällä rakastuin. – – Yhtenä päivänä kotiin tullessani löysin kirjeen, jonka sain lukea. Se kirje vasta todella avasi silmäni sille, kuinka paljon aiheutan tuskaa rakkaalle ihmiselle.

Enää en aliarvioi riippuvuuttani

Olin siihen mennessä käynyt jo yhden Pelirajaton-vertaisryhmän pelaajille. Soitin heille ja kerroin haluavani uudelleen ryhmään. Siitä pisteestä alkoi koko loppuelämäni kestävä itseni hoitaminen.

Nyt olen ohjannut itse kolme pelaajien ryhmää, samanaikaisesti hoitaen myös itseäni. Yksi tärkeimmistä asioista, mitä olen oppinut on, ettei peliriippuvuutta kannata aliarvioida vaan addiktioita täytyy aina hoitaa asianmukaisesti. Opin myös puhumisen tärkeyden, jos mieltä painaa jokin asia siitä kannattaa puhua.

Tähän loppuun haluan vielä jakaa yhden pitkäaikaisen haaveeni, mitä minulla oli peliajoistani lähtien. Mä ajattelin, että kun voitan tarpeeksi, niin lähden ulkomaille läheisteni kanssa ja maksan kaiken. Pelaamalla en koskaan saanut sitä rahaa kasaan, mutta kun 28-vuotiaana opettelin ensimmäistä kertaa elämässäni säästämään, tuo haave toteutui ja teimme yhteisen etelänmatkan ensimmäisen pelaamattoman vuoteni kunniaksi.