Pekka

Olen ollut kiinnostunut rahapeleistä pikkupojasta lähtien. Ala-asteen luokkaretkellä pelasin vähät rahani 50 pennin pajatsoon. Teini-ikäisenä pelasin peliautomaateilla sekä korttia rahasta. Myös Ässä-arpoja raaputin. Lukioaika kävin bingossa. Täysi-ikäisenä pelasin ravintolassa kasinopelejä: rulettia ja Black Jackia. Pelaaminen oli silloin kuitenkin vielä hallinnassa.

Kaikki muuttui vuoden 1988 alussa, kun kaupunkiin tuli Jokeri Pokeri -peliautomaatti. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Olin huoltoasemalla töissä ja kokeilin työvuoron päätyttyä peliä ensin muutamalla markalla, myöhemmin muutamalla kympillä. Pelistä teki koukuttavan sen nopeatempoisuus, tuplausmahdollisuus ja kuvitelma siitä, että pelin lopputulokseen voi vaikuttaa.

Sitten vaihdoin työpaikkaa toiselle huoltoasemalle. Siellä ei ollut Jokeri Pokeria, joten pelasin pajatsoa, hedelmäpeliä, rulettia, raaputin Ässä-arpoja ja pelasin Veikkauksen pelejä. Vuoden 1988 lopussa tällekin huoltoasemalle tuli Jokeri Pokeri, ja sitten se oli menoa.

Asuin vielä kotona isän ja pikkuveljen kanssa. Elämä alkoholisoituneen isän kanssa oli jatkuvaa taistelua, eikä kotiin huvittanut mennä kuuntelemaan isän naljailua. Työvuoron jälkeen oli helpompi jäädä vähäksi aikaa pelaamaan ja rentoutumaan. Peli oli ystävä, joka ei moittinut. Aluksi pelasin muutamalla kympillä. Joskus voitin, mutta enimmäkseen hävisin. Pikku hiljaa panokset nousivat, ja käytin pelaamiseen yhä enemmän aikaa ja rahaa. Tilannetta ei helpottanut se, että työpaikalta pystyi ottamaan ennakkoa seuravasta tilistä. Pian seuraava tili olikin jo edeltä käsin pelattu. Rahapulassa tein siivoushommia keikkaluontoisesti. Kymmenet kerrat lähdin pennittömänä itku kurkussa kotiin ja vannoin, etten enää ikinä pelaa, mutta aina löytyi syy pelata. Jos oli hyvä mieli, ”palkitsin” itseni pelaamisella, pahaa mieltä taas ”pahensin” pelaamalla. Yhteydenpito ystäviin väheni. En tarvinnut heitä, koska pelikone oli paras ystäväni.

Hetkellinen ryhdistäytyminen

Keväällä 1989 veljeni lähti armeijaan ja hankimme yhteisen kimppakämpän, jonka ylläpito ja kalustus lankesivat minulle. Tämä pakotti hetkellisesti hillitsemään pelaamista, mutta pelasin silti jokaisen markan. Veljen kotiuduttua pidin pelaamisessa pienen tauon, jotta sain talouden tasapainoon. Pelihimoon hain helpotusta viinasta. Siihenkin menivät kaikki rahat. Sitten ajattelin, että nappaan pelistä mukavat voitot, joilla kuittaan nekin rahat. Toisinhan siinä kävi. Jotenkin selvisin tilipäivästä toiseen. Otin pankista lainaa ”autoremonttiin”. Syksyllä sain määräaikaistililtä vapautuneet säästöt käyttööni ja suurin osa niistä meni peleihin. Maksoin myös pankkilainan, hankin jotain pientä ja kävin ulkomailla.

Jossain vaiheessa olin vaihtamassa työpaikkaa, jotta pääsisin pelaamisesta eroon parisuhteenkin takia. Pomo ei kuitenkaan halunnut päästää minua menemään, vaan sai kunnon palkankorotuksella minut jäämään. Parisuhde meni saman tien karille. Mitäpä iloa oli palkankorotuksesta, kun kaikki rahat menivät peleihin.

Mopo karkaa käsistä

Keväällä 1991 muutimme veljen kanssa kumpikin omiin asuntoihimme samaan rivitaloyhtiöön. Pelasin nyt sekä vapaa- että työaikana yhä isommin panoksin. Koetin päästä omilleni – niin kuin se muka olisi ollut mahdollista. Tilin pelasin ennakkoon ja kun rahaa ei ollut, otin pankkitilille pari tonnia nostovaraa, joten tili oli kaiken aikaa pari tonnia miinuksella. Laskut jäivät rästiin ja menivät lopulta ulosmittaukseen. Ensimmäisellä kerralla se vähän pysäytti, mutta siihenkin tottui. Postista tuli vain karhukirjeitä, joten lopetin postilaatikon tyhjentämisen.

Erään pitkän pelirupeaman jälkeen yritin itsemurhaa.  Se ei kuitenkaan onnistunut. En mennyt seuraavana päivänä töihin, koska olin henkisesti aivan romuna.

Kohta tämän jälkeen veli huomasi postilaatikkoni pursuavan ja tuli käymään. Selvittelin laskusumaa ja huomasin, ettei tilanne ollut aivan toivoton. Jotenkin sain raha-asiat järjestymään hetkellisesti, mutta heti kun ne olivat kunnossa, pelasin ne taas kuralle. Seurustelukuviotkin menivät sekaisin, kun vietin mieluummin aikani pelikoneen parissa.

Sitten tuntui, etten jaksa enää yksin miettiä asioita, joten varasin ajan mielenterveystoimistoon. Saihan siellä purkaa sydäntään, mutta varsinaista apua ongelmaani ei löytynyt. Peliriippuvuus tuntui olevan outo asia heillekin. Päätin pärjätä omin päin.

Paha vuosi

Tein töitä hullun lailla saadakseni mahdollisimman paljon rahaa ja pekkaspäivätkin otin rahana. Kaikki meni peleihin. Laskut jäivät maksamatta, ja ulosottomies tuli tutuksi. Puhelinliittymä suljettiin, ja välillä sähkötkin olivat poikki. Luotto- ja pankkikortit otettiin pois ja nostovara peruttiin. En saanut pankista edes automaattikorttia. Sen jälkeen olin jonkin aikaa pelaamatta ja yritin maksaa laskuja ja pankkitilin plussan puolelle. Pian taas kuitenkin pelasin. Häätö asunnosta uhkasi, ja se pysäytti. Henkisesti olin lamassa, enkä jaksanut pitää yhteyttä sukulaisiin. Itsemurha oli mielessä. Viimein siskoni tuli käymään ja kysyi, kuinka asiani oikein ovat. Romahdin ja kerroin tilanteen. Selvittelimme yhdessä laskupinoa. Laskuja oli rästissä yli 16 000 markan edestä. Sisareni lainasi minulle rahaa, ja sain laskut maksettua ja häädön vältettyä.

Lupasin sisarelleni olla pelaamatta ja sen lupauksen aioin pitää. Pidinkin sen lähes koko vuoden 1993. Rahaa jäi säästöön mukavasti. En sortunut pelaamaan, vaikka heinäkuun lopussa työt loppuivat. Purin energiani metsätöihin ja veljen rakennustyömaalla. Kaikki menikin hyvin siihen asti, kunnes veljen rakennusprojekti oli valmis. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään tekemistä ja joutilasta rahaa oli pankkitilillä. Olisin voinut lyhentää sillä velkaani siskolle, mutta ajattelin tuplata rahat pelissä ja päästä siten velasta kerralla eroon. Pelasin enemmän kuin koskaan ennen. Lottoakin isoilla järjestelmillä. Uudenvuodenaattona olin lopulta rahaton ja romuna. Kun sisareni tulivat käymään, murruin täysin ja avauduin.

Muutto isän luo

Isä sairasteli ja oli jäämässä eläkkeelle. Alkuvuodesta 1994 mietimme tilannettani ja joku esitti, että muuttaisin isän luo asumaan. Niinpä muutin takaisin kotiin. Toinen sisareni lainasi minulle ensi hätään 1000 markkaa, että saisin ostettua tupakkaa. Lähdin käymään veljen luona kylässä ja paluumatkalla pysähdyin entiselle työpaikalle tankkaamaan. Ostin tupakkaa ja ajattelin pelata hieman. Lopputulos oli se, että pelasin loput rahat ja auto jäi tankkaamatta.

Viimeisen markan pelattuani olin sekaisin ja vihainen itselleni: olin taas pettänyt kaikki minuun uskoneet ihmiset. En nähnyt elämälläni mitään suuntaa ja päätin tappaa itseni. Ajoin kotiin ja auton talliin. Käynnistin auton. Siinä minä istuin ja odotin kuolemaa. Lopulta menetin tajuntani. Muutaman tunnin päästä heräsin kylmyyteen ja hirvittävään päänsärkyyn. Autosta oli loppunut bensa, ja se oli sammunut ennen kuin ehdin kuolla. Tästä itsemurhayrityksestä ei juuri keskusteltu. Isä käski lopettamaan moisen pelleilyn.

Pelaaminen loppui?

Pelaaminen loppui, kun ulosottomiehet vierailivat taas luonani. Tällä kertaa ulosmitattiin auto ja peräkärry. Toinen sisareni ja tätini lainasivat minulle rahaa, jotta saisin velat maksettua. Päätin lopettaa pelaamisen lopullisesti. Palloilin työttömänä, koska laman aikana töitä ei ollut tarjolla. Viimein pääsin kuitenkin töihin ja elämä alkoi hymyillä. Pystyin maksamaan lainat takaisin.

Neljän ja puolen vuoden pelaamattoman jakson aikana sain talouteni hyvään tasapainoon. Jostain syystä aloin kuitenkin taas pelata ja alussa sain ihan mukavia voittoja – taas oltiin samassa liemessä. Pelaaminen pysyi nyt kuitenkin hallinnassa, enkä pelannut talouttani sekaisin, vaan pystyin maksamaan laskut ajallaan.

Kaikki muuttui syksyllä 2001. Olin työtön, pelasin enemmän ja mieliala oli muutenkin maassa. Seuraavaan kevääseen mennessä raha-asiat olivat taas sekaisin ja niin olin itsekin. Sisareni ja veljeni toimittivat minut hakemaan apua ammattiauttajilta ja auttoivat myös raha-asioiden selvittämisessä. He lainasivat minulle rahaa, jotta sain perintätoimistot niskastani. Mieliala koheni lääkityksellä, ja pelaaminen jäi taas hetkeksi.

Viimeinen pelirupeama

Syksyllä 2002 aloin pelaamaan, koska oli niin hyvä olo. Summat pysyivät kohtuullisina. Alkuvuodesta 2003 sairastuin psykoosiin ja yritin itsemurhaa. Sen jälkeen olin 2,5 kuukautta psykiatrisessa sairaalassa. Isä kuoli, kun pääsin sairaalasta pois. Kevät ja kesä menivät jonkinlaisessa sumussa.

Syksyllä toimintakykyni oli jo parempi. Aloin taas pelata reippaasti, ja mieliala sukelsi synkkyyteen. Tuntui, että jokainen pelaamisen jakso oli aina edellistä pahempi. Viimeisen pelipäivän jälkeen tuntui, ettei pelaaminen enää ollut hauskaa, vaan tuskaa, josta oli päästävä eroon. Pelkäsin kuitenkin, etten selviä tilanteesta yksin, vaan että teen itselleni pahaa. Siksi hain apua ammattilaisilta. Onneksi sain mielenterveystoimiston kautta lähetteen päihdeklinikalle kolmen viikon hoitojaksolle. Se ei ehkä ollut aivan oikea hoitopaikka itselleni, ja päihdeongelmaisten kanssa olo oli orpo. Sain kuitenkin sieltä apua. Ensimmäistä kertaa sain tehtäväksi miettiä, mikä oli syynä siihen, että pelaaminen muuttui hauskanpidosta ongelmaksi. Huomasin, että vuonna 1988 syksyllä hain pelikoneelta hyväksyntää, jota en kotona saanut. Nyt kun isäni oli kuollut, en tarvinnut enää hänen hyväksyntäänsä.

Päihdeklinikan jakson jälkeen jatkoin asioiden pohtimista terapeuttini kanssa mielenterveystoimistossa. Koska pelaaminen oli vienyt paljon aikaa, jouduin miettimään, mitä tekemistä keksisin sen tilalle. Aluksi yhdistystoiminta antoi muuta ajattelemista, ja siellä sain myös hyväksyntää. Syksyllä aloitin hoiva-alalle valmentavan kurssin ja vuoden 2004 alusta aloin opiskella iltakoulussa myynnin ammattitutkintoa. Seuraavan vuoden 2005 alussa aloitin opiskelut päiväkoulussa lähihoitajaksi. Niihin keskittyminen vei ajatukset pois pelaamisesta. Samalla jouduin oppimaan elämään ihan uudella tavalla.

Ehkä tärkein opeteltava asia oli tapa reagoida erilaisiin elämän vastoinkäymisiin. Tähän asti olin reagoinut niihin pelaamalla. Opettelin myös palkitsemaan itseni muutoin kuin pelaamalla. Se oli vaikeaa. Alkoholi tuli ensimmäisenä mieleen, mutta eihän se ollut juurikaan pelaamista parempi vaihtoehto, joten siirryin suklaaseen ja hyvään ruokaan. Se on toiminut hyvin.

Pelitön elämä

Pelaaminen loppui 30.9.2003. Ensimmäinen pelaamaton viikko meni helposti, kun olin raivoissani itselleni pelaamisesta. Sitten raivo unohtui ja mieleen tuli toive mahdollisista tulevista voitoista. Kun sen vaiheen yli jaksoin taistella, helpotti. Tämän jälkeen pelaaminen tuli mieleen ajoittain, ajan myötä harvemmin.

Kannan peliriippuvaisen leimaa loppuikäni. Lottoa, Viking Lottoa ja Eurojackpottia pelaan viikoittain pari riviä. Niissä arvonta on kuitenkin vain kerran viikossa. Kenoa, Pitkävetoa, Monivetoa ja Tulosvetoa olen myös joskus pelannut, mutta olen huomannut, että niiden pelaaminen herättää halun pelata peliautomaatteja. Tämän vuoksi on hyvä välttää kokonaan näitä nopeatempoisia pelejä.

Ajatusmaailmaa olen joutunut muuttamaan paljon. Olen hyväksynyt sen, että pelaamani rahat on loppuiäksi menetetty eikä niitä saa mitenkään takaisin. Joskus mieleeni tulee, että ei kai se niin pahasta ole, jos pelaisin pari euroa ja lopettaisin siihen. Onneksi järki on sanonut muuta. Jokainen pelattu euro olisi vain lisää turhuuteen syydettyä rahaa ja itselle aiheutettua mielipahaa.

Olen opiskellut uuden ammatin ja saanut vakituisen työpaikan. Siinä en todennäköisesti olisi onnistunut, jos olisin jatkanut pelaamista. Pelatessaan ihminen syyllistää itseään ja tuntee olevansa huono. Se syö itsetuntoa, mikä vuoksi ei uskalla ottaa uusia haasteita vastaan.

Näin jälkeenpäin ajateltuna elämäni pyöri lähes kokonaan pelaamisen ympärillä. Se oli ajatuksissani kaiken aikaa. Harrastukset ja ystävät jäivät. Myös perheen perustaminen jäi, koska pakenin parisuhteen ongelmia pelien luo.

Käännekohta parempaan tapahtui vuonna 2003, kun lopetin pelaamisen. Otin vastuun elämästäni ja annoin hyvien asioiden tapahtua. Paikallisen mielenterveysyhdistyksen rohkaisemana menin työvoimatoimiston järjestämälle kurssille. Siellä huomasin, että minusta on vielä johonkin: minussa on jotain hyvää ja voin antaa tälle yhteiskunnalle vielä jotakin. Ensin suoritin ammattitutkinnon ja sen jälkeen jatkoin opiskelua. Olin ahkera ja pärjäsin hyvin, vaikka kävin iltaisin ja viikonloppuisin töissä. Valmistuin uuteen ammattiin ja pääsin heti töihin. Vuoden kuluttua työsuhteeni vakinaistettiin.

Koska olin aikoinani itse saanut tukea mielenterveysyhdistyksestä, päädyin sinne vertaisryhmänohjaajaksi. Huomasin heti pitäväni tehtävästä, koska samalla kun auttaa ja tukee toista, saa myös itse tukea. Samankaltaiset elämänkokemukset yhdistävät, ja muiden kanssa jaettuna murheetkin tuntuvat pienemmiltä. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Pelirajat’on-toiminnasta, päätin ryhtyä ryhmänohjaajaksi.

Kun pelasin, pystyin suunnittelemaan tulevaisuutta vain seuraavaan pelirupeamaan asti. Nyt suunnittelen asioita pidemmällä tähtäimellä. Viihdyn työssäni ja toivon, että pystyn jatkamaan sitä mahdollisimman pitkään. Haaveilen myös, että löytäisin itselleni elämänkumppanin. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin.


Seuraava tarina | Kaikki tarinat