Tämä on tarina siitä, kun läheinen unohtaa itsensä ja hänet unohdetaan. Tarina itsensä uudelleen löytämisestä – tarina selviytymisestä ja vapautumisesta.

---

Istuin saunan alimmalla lauteella. Olin viipynyt siinä jo yli tunnin, kuten usein ennenkin. Sauna oli minulle paikka, jossa onnistuin sulkemaan muun maailmani ympäriltäni, sain istua yksin saunan lämpimässä hämärässä tekemättä mitään. Sauna oli yksi tärkeimmistä paikoista, jossa sain ja jouduin olemaan omien ajatusteni kanssa.

Ajatukseni tuntuivat kuitenkin niinä aikoina usein pyörivän samaa kehää: tämä ei lopu ikinä, mun vois olla helpompi kuolla kuin jatkaa elämää näiden jatkuvien velvollisuuksien ja ongelmien ympäröimänä. Aloin miettimään, millainen kuolema olisi minulle helpoin, rauhallisin ja ehkä jollain tavalla kaunein. Näin edessäni pelkkää mustaa…  

Olen rahapeliriippuvaisen vaimo, kahden lapsen äiti, tytär, sisko, työkaveri, ystävä ja naapuri. 36-vuotiaan elämäni aikana mieheni rahapeliriippuvuus on vaikuttanut aktiivisesti jokapäiväiseen arkeeni 15 vuotta, eli lähes puolet elämästäni. Mieheni aktiivisen rahapeliriippuvuusvaiheen aikana ja sen jälkeenkin erilaiset elämäni roolit sumentuivat ja vääristyivät äärirajoilleen.

”Mä olen kyllästynyt niihin,
voimiin jotka ohjailee mun elämää.
Jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa.
En tiedä onko se väärin,
kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan.
Sillä niin olis käynyt,
jos ois jäänyt eiliseen kii. Joku mua piteli siinä,
se oli niin kamalan vahva.
Eikä se halunnut päästää irti.
Melkein kuin lihaa ja verta,
suurempi vuoria ja merta,
se sellaiseksi kasvoi mun päässä. En odota yllätystä,
en pidätä hengitystä.
Mä haluan jättää sen kaiken taakse.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on.
En mä rohkea oo,
enkä kuolematon.
Mut mä tiedän vaan sen,
minkä sydän on tiennyt kauan.
Tää, mun pakoni loppuun juostu on. En aio tuntea pelkoo.
Vaikka pelkään et se ei oo musta kii.
Mut mä luulen et ihminen on sitä vahvempi.
Mä aion antaa sen kuolla...”

Erin Anttilan tulkitsemana Kaija Koon Vapaa-kappaleen kuuleminen oli ensimmäisiä kosketuksiani siitä,
kun tunteeni ja kokemukseni saivat sanat, tarinan, joka kuvasi omaa kokemustani.

Elämän mukana tulevat ongelmat eivät valitettavasti kierry ainoastaan riippuvuuden tai sen luomien haasteiden ympärille. Rahapeliriippuvuus ei suojannut perhettämme muilta ehkä jollain tavoin arkisimmilta huolilta, kuten lapsen oppimishaasteilta, vakavalta koulukiusaamiselta, työuupumukselta tai vakavilta terveyshaasteilta. Näistä vahviten rinnallamme on kulkenut mieheni vakava sairaus. Siten sairaus on nyt osaltaan värittämässä tätä tarinaani kokemani huolen, vastuun ja stressin saralla.

Pelaamisen paljastuminen läheisen elämässä

Peliriippuvainen kokee usein helpotusta peliongelman tullessa ilmi. Samassa tilanteessa läheisen maailma saattaa vasta romahtaa. Silloin minun osaltani eletty painajaiseni sai vasta nimen – rahapeliriippuvuus. Tunsin helpotuksen tunnetta siitä, että syy ongelmiimme ei ollutkaan vain minussa ja samaan aikaa haukoin henkeäni: kuinka selviämme tästä! Tuntui kuin koko maailmaltani olisi viety jalat alta vain muutamassa minuutissa.

”Kun mieheni halusi alkaa ratkomaan
asioitaan ja katsoa tulevaisuuteen,
minulla oli tarve pysähtyä ja painaa jarrua.”

Kun asiat ovat pelaajan osalta hoidossa ja rattaat pyörivät, läheinen usein unohdetaan. Kun mieheni halusi alkaa ratkomaan asioitaan ja katsoa tulevaisuuteen, minulla oli tarve pysähtyä ja painaa jarrua. Halusin läpikäydä tapahtunutta ja katsoa elämääni taaksepäin ymmärtääkseni asioita, jotka olivat tuottaneet minulle niin valtavaa stressiä, painetta ja hämmennystä vuosien aikana. Valokuvamuistin tavoin aloin näkemään tilanteita elämästämme, jotka saivatkin nyt pikkuhiljaa aivan uuden selityksen.  

Vähitellen, tulevien viikkojen, kuukausien ja vielä vuosienkin kuluessa oivalsin asioita menneisyydestäni. Vaivaamaan jääneet asiat saivat vihdoin selityksen; minä en ollutkaan tyhmä, nipottaja tai laiska. Miehelläni ei ollutkaan toista naista. Syy elämämme hankaluuteen olikin jossain muussa kuin minussa – syy oli ollut riippuvuudessa.

Saadessani tietää ongelmien todellisen aiheuttajan, aloin vihdoin vapautumaan itsesyyttelyn ja manipuloinnin kuplasta, joka oli riistänyt minulta itsetuntoni ja minuuteni. Paljastuminen oli ensimmäinen askel vuosia kestävälle toipumiseni tielle, jota edelleen kuljen.

Ennen mieheni pelaamisen paljastumista, olin padonnut tunteitani, välillä jopa kuukausia sietäen koti- ja arkielämästä kumpuavaa jatkuvaa stressiä, huolta ja kiukkua. Riittämättömyyden tunne oli ollut jatkuvaa ja varpaillani oleminen oli raastanut voimiani. Olin kokenut olevani vanki omassa kodissani, kuin lamaantunut peura ajovaloissa.

Paljastumista seurasi pikkuhiljaa voimistuva katkeruus, pelko, turvattomuus ja viha, joista syntyi vuosia kestävä tunteiden tornado. Mietin, kuinka mieheni saattoi tehdä näin MINULLE?! MEILLE? JA MILLÄ OIKEUDELLA?! Vihasin miestäni, asioita ympärilläni ja lopulta koko maailmaa. Tunnepurkaukseni alkoivat tulla valtavina tunneryöppyinä, koska minulla ei ollut ollut aiemmin voimia tai uskallusta miettiä, miten minä voin. Olin myös yrittänyt suojautua niiltä, säästääkseni itseäni ja muita. Lopulta katkeruus valtasi mieleni ja kehoni, enkä enää tunnistanut itseäni. Vähitellen minä uhriuduin ja sain viimein valta-aseman parisuhteessani.

Velkataakka ja selitysten kulissit

”Älä paina kaasua noin kovaa, kuluu liikaa bensaa”

”Jos säästän kaksi tai kolme kuukautta palkastani,
on meillä varaa lähteä käymään vanhempieni luona”

”Jos jaan lihasose-piltin puoliksi porkkanasoseen kanssa,
saan säästettyä puolet myöhemmäksi.”

”Raaskinko ostaa tuon 2.5 euron kynttilän, ehkä ensi kuussa.”

Rahapeliriippuvuudesta puhuttaessa kuulee usein sanottavan, ettei velkasummalla ole niin merkitystä. Tottahan se tavallaan on: velkasumma ei itsessään kerro totuutta riippuvuuden vaikutuksista arkielämään tai sairauden vakavuudesta.

Kertyneellä velkataakalla on kuitenkin ollut merkittävä vaikutus perheemme arkeen ja siitä selviytymiseen. Velka ja menetetyt rahat ovat vieneet yli kymmenen vuotta taloudellisesta turvastamme ja vaikuttanut jokaiseen elämämme osa-alueeseen, vieden meiltä monia mahdollisuuksia ja pienimmänkin arjen luksuksen.

”Kaikki näytti hyvältä ulospäin;
kaksi työssä käyvää vanhempaa ja
tavallinen lapsiperheen arki.”

Aiemmin kirjoitetut ajatukset olivat tavallisia arjessamme. Jouduimme päivittäin tekemään näitä valintoja kenenkään tietämättä. Keksimme jatkuvia selityksiä siitä, miksi emme voineet ajaa 20 kilometrin matkaa kylään tai miksen voinut tavata ystäviäni keskustassa kahvilla. Selitykset olivat osa teatteria, jota huomaamattamme rakensimme vuosien ajan ympärillemme niin, että sitä ei välillä meinannut itsekään tunnistaa kulissiksi. Kaikki näytti hyvältä ulospäin: kaksi työssä käyvää vanhempaa ja tavallinen lapsiperheen arki.

Selitysten myötä voimaa antavat asiat jäivät pois elämästämme. Kun elämäni pyöri samanlaista stressaavaa kehää päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, en enää osannut tai edes jaksanut unelmoida ja uskoa parempaan huomiseen tai siihen, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Olin yksin. Kukaan ulkopuolinen ei nähnyt todellista minua tai elämää, jossa elin. Olin oman teatterini vanki.

Ryhdyin maksunaiseksi ja maksoin yhteisiä sekä osittain toisen laskuja ja velkoja. Ostin mieheltäni ensiasuntoni, jotta hänen velkataakkansa pienenisi. En halunnut menettää kotiamme, joka oli kaikessa ristiriitaisuudessaan oma turvasatamani ja toisaalta vankilani. En silloin kertonut tästä kenellekään, en edes iloitakseni ensiasunnostani! Näin jälkikäteen ajateltuna: onneksi virheistä oppii!

Äiti ei nyt jaksa – kohti toipumista

Läheisellä on usein vahva hallinnan tarve. Jos siivoan ja pidän huolta, että arkiasiat hoituvat, kaikki olisi kunnossa. Tai ainakin kotiasiat olisivat hallinnassa, vaikka mieheni pelaisikin rahansa uudestaan – sitä, kun en voinut läheisenä aavistaa tai hallita. Minulla ei ollut aikaa tai jaksamista kodin ulkopuoliselle elämälle. Itse tuottamani hallinnan tunne kodin arkiasioiden hoitamisesta loi minulle turvaa ja toimi tehokkaana harhautusliikkeenä itselleni, mutta myös läheisilleni. Kiireisenä minun ei tarvinnut kohdata tunteitani, kun vain jatkoin tekemistä. Minun oli jatkuvasti todistettava itselleni, että pystyn ja onnistun. Samalla tajuamattani torjuin perheemme mahdollisuuden saada avuntarjouksia ja ajelehdin yhä kauemmaksi itsestäni.  

Minulle on ollut aina tärkeää hakea muiden ihmisten hyväksyntää ja sitä kautta tunnetta siitä, että olen riittävä ja hyvä ihminen. Tämä osittain selittää sitä, miksi olen toiminut niin kuin olen toiminut. Vuosien ajanminulla ei ollut voimia tai uskallusta miettiä, miten itse voin tai mitä tarvitsin, joten pitkään jätin itseni viimeiseksi, jopa vuosikymmenen ajaksi. Omat tarpeeni ja ongelmani jäivät taka-alalle, kun samalla toimin turvaverkkona muille. Olin mieheni lääkärin nimeämä Rautarouva, jonka viittaa kannoin aluksi ylpeydellä, mutta jota jälkikäteen miettien, en olisi halunnut koskaan kantaa. Se viitta oli liian raskas yhden ihmisen kannettavaksi.

”25-vuotiaana sain vakavan työuupumuksen ja minulla diagnosoitiin akuutti paniikkihäiriö.” 

25-vuotiaana sain vakavan työuupumuksen ja minulla diagnosoitiin akuutti paniikkihäiriö. Tämä oli matkani varrella yksi merkityksellisimmistä asioista, joka toimi kierolla tavalla myös ensimmäisenä pelastusrenkaanani.

”Hiljaisuus ympärilläni valon välähdyksiä yläpuolellani.
Vaivun syvemmälle ajelehtien hiljaa.
En kuule mitään en sano mitään.
Yritän uida kohti pintaa enkä tiedä mitä näen, 
kun pääsen sinne saakka.” 

Tämän Facebook -päivityksen kirjoitin 20.11.2015, kun mieheni repsahti ja peliriippuvuus otti
vain hetkellisesti vallan, romahduttaen kuitenkin elämäni jälleen vuosiksi.

Työterveyspsykologi totesi oman arvionsa mukaan, että noin 95% työssäkäyvistä voivat paremmin kuin minä. En siinä pisteessä kyennyt enää päättämään, viedäänkö minut heti ambulanssilla sairaalaan vai palaanko kotiin sairastamaan. En kyennyt tekemään enää yhtään päätöstä. Pystyin lopulta myöntymään itselleni: ”Noh, kai minä viikon saikun voin ottaa.” Psykologin mainitessa kuukaudesta möläytin: ”Ootko ihan hullu!?”

Käynti työterveyspsykologilla oli ensimmäinen todellinen pysäytys minulle niin työelämässä kuin sen ulkopuolella. Makasin sohvalla seuraavat viikot yöpaita päällä seuraten alkavaa kesää ikkunasta toistaen lapselleni: äiti ei nyt jaksa. Opin, että tahdonvoima ei riitä polttoaineeksi loputtomiin ja huomasin, että elämä pyörii ilman minuakin. Päästin irti, oli pakko! Olinkin vain ihminen.

Tukea ympäriltä

Toipumismatkani varrella tapasin henkilöitä, jotka auttoivat minua eteenpäin. Heistä merkittävimmät, olivat Kriisikeskuksen työntekijä ja seurakunnan pappi, jotka molemmat edesauttoivat prosessimme etenemistä.

Rahapeliriippuvuuksiin erikoistunut Kriisikeskuksen työntekijä osasi sanoittaa kokemuksiani läheisenä niin, että koin tulleeni ensimmäistä kertaa vihdoinkin kuulluksi ja minun puoleni ongelmasta tuli tunnustetuksi. Ongelma oli ollut osana perhettämme jo kauan, mutta vasta siinä hetkessä koin itse tulleeni ymmärretyksi läheisenä.

Pappi, jota tapasimme mieheni kanssa yhdessä, pelasti meidät pariskuntana. Häntä tavatessamme puhuimme tunteista, vääristyneistä vuorovaikutustaidoista ja mietimme, mitkä asiat elämässä ovat oikeasti tärkeitä. Niistä keskusteluista tuli paikka, jossa painoimme yhdessä pause-nappia ja pysähdyimme tarkastelemaan ja oppimaan itsestämme, toisistamme ja elämästä. Koen, että hän auttoi meitä kasvamaan yhdessä oikeaan suuntaan. Nämä ihmiset olivat toinen pelastusrenkaani, jotka tarjosivat tukeaan minulle ja meille.

Ote omasta toipumisesta

Rahapeliriippuvuus vääristää helposti ihmissuhteita ja harhauttaa oman käsityksen siitä, mitä haluaa tavoitella ja mikä on tärkeää. Hukuimme huomaamattamme maailmaan, jossa emme halunneet olla ja silti sieltä oli vaikea löytää ulospääsyä.

Mitkä olivat omat retkahdukseni läheisenä? Asenne, katkeruus, uhriutuminen, syyllistäminen, hallinnan tarve, mahdollistaminen ja huonojen toimintatapojen jatkaminen, myös pelaamisen loputtuakin.

”Niinä aikoina totuin elämään
toisen elämää ja unohdin omani.”   

Mietin edelleen, miksi jatkoin huonoja toimintatapojani niin pitkään, hidastaen niillä jollain tavalla omaa sekä mieheni toipumista. Nyt ajattelen, että raskaassa tilanteessa automaattivaihteella toimiminen onnistuu pelaajan lisäksi läheiseltä ja tutut asiat tuntuvat turvallisilta, vaikka ne olisivat vahingollisia. Niinä aikoina totuin elämään toisen elämää ja unohdin omani. Nyt olen oppinut, että läheisenä on annettava tilaa toiselle kasvaa ja tehdä asiat omalla tavallaan.

Todellisuudessa kesti vuosia, ennen kuin osasin ja jaksoin aloittaa oman kriisini työstämisen. Kesti kymmenen vuotta, että olin itse valmis ottamaan selvää, mistä rahapeliriippuvuudessa on kyse ja googlettamaan lisää tietoa Pelirajaton-toiminnasta. Tiedon etsimisen seurauksena kouluttauduin Pelirajaton-toiminnan vertaisohjaajaksi ja kokemusasiantuntijaksi. Oma toipumiseni on alkanut vasta kun opin keskittymään itseeni. Tämä oli kolmas pelastusrenkaani.

Vaaleanpunaisilla laseilla kohti tulevaisuutta

Nykyään taaksepäin katsoessani voin sanoa oppineeni hieman haaveilemaan. En enää tunne niin paljon huonoa omaatuntoa omasta ajastani. Olen opetellut tekemään asioita, joissa ei ole aina järkeä. Muistan pyytää apua ja opettelen edelleen sen taidon lisäämistä. Olen oppinut säästämään ja opetellut myös törsäämään. Olen pikkuhiljaa opettelemassa priorisoimaan omaa hyvinvointiani ja asettamaan rajoja. Olen myös saanut ne kuuluisat vaaleanpunaiset lasit nenälleni ja nautin Uuno Turhapuron tavoin elämän pienistä onnen murusista: saan kuunnella musiikkia ilman siivouksen pakkoa, käydä kahvilla ilman pelkoa tilini saldosta ja nauttia siitä, mitä elämä antaa – tässä ja nyt.

Onnekseni voin myös todeta, että enää ei ole olemassa ”meidän tuuria”. Huonot asiat eivät enää seuraa toinen toistaan. Ymmärrän elämää myös hieman paremmin ja koettelemuksista olen saanut äärettömän arvokkaita näkökulmia myös omaan työhöni. Nykyään, ymmärrän ja uskon, että voin itse vaikuttaa omaan arkeeni ja siten onnellisuuteeni!

Tärkeimmät sanat, jotka eräs työkaverini lausui olivat: ”Laura luota siihen, että elämä kyllä kantaa.” Nämä sanat toimivat nyt johtotähtenäni ja pikkuhiljaa alan ymmärtää, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti.

Jos voisin muuttaa aikaisempaa, tekisin joitakin asioita hellemmin, rakastavaisemmin ja olisin enemmän läsnä. Jättäisin vaatekaappien pinot suoristamatta, leivän murut pyyhkimättä ja asettaisin lapselleni joustavammat rajat. Kun jälkikäteen mietin, mitä menetin, ajattelen, että menetin elämästä nauttimisen. Olin niinä vuosina pelkkä kasaan kuihtunut kuori itsestäni.

Viimeiset vuodet olen tehnyt löytöretkeä itseeni, siitä kuka olen ja mitä elämä sen normaaliudessaan on. Vaikeat vuodet ovat yhä valaisemassa nykyisyyttä siitä, kuinka moni asia on arkisen tylsästi hyvin. Yhdessä koetut haasteet ovat lujittaneet suhdettamme ja opettaneet meitä tutustumaan paremmin itseemme ja toisiimme. Olemme myös löytämässä arvostuksen siihen, mistä olemme tähän mennessä selviytyneet.

Nyt olen ostanut oma auton ja asunnon. Enää minulla ei ole pelkoa kodin menettämisestä. Olen ottanut riskin ja irtisanoutunut vakituisesta työstäni ottamalla vastaan uuden haasteen, sillä elämä on tässä ja nyt. Läheisenä minulla on silti jatkossakin lupa kysyä: ”Oletko pelannut?”