Hyppää sisältöön

Sydämentykytyksiä

Vieraskynä

”Keskimääräinen syke 120, ajoittaisia lisälyöntejä, ei rytmihäiriöitä. Oireet viittaavat paniikkihäiriöön.”

Holter-rekisteröinnin jälkeen sain kouraani reseptin paniikkikohtausten hoitoon tarkoitettuun beetasalpaajaan. Tässä sitä nyt sitten oltiin – lääkitsemässä oireita ilman että syytä hoidetaan. Ajatuskin oksetti.

Suoritin elämääni kovalla kiireellä, sillä pitihän minun nuorena äitinä todistella kaikille pärjääväni. Olin tavannut mukavan miehen, joka viihtyi kotona, eikä juossut baareissa. Hänen juttunsa vaikuttivat melko lennokkailta, mutta toivat kuluttavaan arkeen kaipaamaani piristystä.

Aloin viettää hänen kanssaan yhä enemmän aikaa, mutta jokin sai hälytyskelloni soimaan.

Aloin saada häntä kiinni harmittomista valkoisista valheista, jotka vähitellen muuttuivat yhä räikeimmiksi. Kaikkeen löytyi aina uskottava selitys. Pidin jo itsekin itseäni rasittavana epäillessäni kaikkea mahdollista. En enää tiennyt, mihin uskoa.

Emme koskaan käyneet missään yhdessä. Aloin ihmetellä, miksi työssäkäyvällä ihmisellä olivat aina rahat lopussa. Sain tietää hänen ottaneen pikavippejä. Epäilin tietysti toista naista.

Mitä muutakaan se voisi olla?

Myöhemmin toivoin, että kyseessä olisikin ollut toinen nainen, mutta näin ei ollut. Miesystäväni oli peliriippuvainen. Hän kertoi sen vasta, kun tilanteesta ei enää päässyt ulos valehtelemalla.

Toinen nainen olisi ollut hyvä syy lähteä, mutta toisen sairaus ei sitä ollut.

Peliongelma koskettaa arviolta 900 000 suomalaista, joista rahapelejä ongelmallisesti pelaavien osuus on yli 100 000. Loput ovat heidän läheisiään.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä kahlasin läpi kaiken aiheesta ja sen vierestä löytämäni kirjallisuuden. Me selviäisimme tästä. Kuvittelin voivani parantaa peliriippuvuuden. Avunhakija olin kuitenkin aina minä, ei koskaan peluri itse. ”No, ainakin hän alkoi käydä vertaisryhmäkokoontumisissa”, ajattelin.

Hän lupasi lopettaa pelaamisen. Lupaus piti aina seuraavaan retkahdukseen saakka.

Suodatin omia tunteitani, koska peluri ei kestänyt niitä. Luulin tulevani hulluksi. Aina kun minä tarvitsin häntä, hän pakeni pelimaailmaan.

Opin pian, ettei minulla ole oikeutta tunteisiini. Aloin tukahduttaa niitä, mitä seurasivat fyysiset oireet. Olin jatkuvasti sairaana.

Yhtäältä pelkäsin pelurin retkahtavan, toisaalta huokaisin helpotuksesta hänen hävittyään kaikki rahansa. Jännitys loppui, ainakin hetkeksi. Seuraavaan tilipäivään saakka kumpikin sai hengittää vapaasti.

Joskus uskoin valheita ihan vain siksi, että totuuden kohtaaminen sattui liikaa. Jatkuva varmistelu oli henkisesti raskasta. Aloin saada sydämentykytyksiä.

Eristäydyin hiljalleen muista ihmisistä. En jaksanut osallistua turhanpäiväiseen small talkiin. Ahdistuin, kun joku kysyi kuulumisiani.

Vajosin yhä syvemmälle suorittamiseen, enkä osannut iloita enää mistään. Valmistuin siinä sivussa, mutta sekin tuntui täysin merkityksettömältä.

Aina kun elämässäni tapahtui jotain hyvää, oli pelurilla erityisen huono vaihe.

Tunsin syyllisyyttä ja häpeää omista tunteistani. Tottakai mietin usein eroa, mutta minulla ei ollut enää voimia toteuttaa sitä.

Olin yrittänyt hakea apua itselleni useaan otteeseen, mutta vastaus oli aina sama:

”Ei sinulla mitään ongelmaa ole!”

Sitten aloitin uravalmennuksen, missä piti laatia ”unelmien kartta”. Omani oli täysin tyhjä.

Kaikki mitä olin tehnyt peliriippuvaisen auttamiseksi olikin ollut pelaamisen mahdollistamista. Jopa se, että hän söi tekemääni ruokaa, antoi mahdollisuuden pelata viimeiset ruokarahat.

Sitten jokin muuttui. Miesystäväni yritti toden teolla päästä eroon riippuvuudestaan.

Hän oli erilainen kuin ennen. Edessäni oli entistä avoimempi ihminen, joka poti huonoa omaatuntoa valheistaan.

Alkoi hyvittely. Hän teki asioita minun mielikseni, ei omasta halustaan.

Pelit olivat silti yhä edelleen keino paeta kaikkia elämän vastoinkäymisiä, ja niitähän riitti.

Minä en kuitenkaan enää kestänyt sisälle padottujen tunteideni kätkemistä. Pelurin näkeminen sai minussa aikaan fyysisen pahan olon.

Joskus aiheutin riidan tahallani, mutta siinä olimme sentään tasoissa. Hän teki niin saadakseen tekosyyn pelaamiselle, minä taas saadakseni miesystäväni edes hetkeksi tuntemaan jotakin.

Vihakin oli parempi, kuin tunnekylmyys ja välinpitämättömyys.

Toisinaan itkin hysteerisesti nähdessäni peluria. Joskus harvoin sain hänetkin itkemään, mutta aina lopulta hän käänsi minulle selkänsä.

Hän sanoi olevansa mieluummin peliriippuvainen kuin itkupilli.

”Senkun olet sitten!”, ajattelin. Joka kerta oven sulkeuduttua tunsin enemmän vihaa, jonka avulla sain lopulta revittyä itseni irti.

Alkuun soittelin hänen peräänsä, anelin ja syyttelin, vuoron perään. Kunnes en enää jaksanut. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Hammasharjojen katkominen oli terapeuttista jonkin aikaa, mutta ehkä siinä 15:nnen kohdalla sekin alkoi puuduttaa. Luojan kiitos hän ei koskaan tuonut sähköhammasharjaa luokseni…

Milloin minusta oli tullut näin hirveä ämmä?

Pala kerrallaan aloin rakentaa elämästä itseni näköistä, vaikka se edellyttikin epämukavuusalueelle menoa. Näin taas ihmisiä ja osallistuin minua kiinnostaviin tapahtumiin.

Pitkästä aikaa olin lapselleni äiti, joka on läsnä, eikä vain esitä olevansa. Sitä ennen olin ollut äiti, joka kyllä katsoi, muttei koskaan nähnyt.

Omat unelmani olivat kuitenkin yhä kadoksissa. En vieläkään tiennyt, kuka minä oikein olen. Janosin elämääni asioita, joissa voisin olla mukana koko sydämestäni.

Toisaalta pelkäsin kaikkea uutta aivan hulluna, enkä todellakaan luottanut yhteenkään ihmiseen, varsinkaan itseeni.

Silloin kuulin ensimmäistä kertaa Pelirajat’on-vertaistoiminnasta, joka tarjoaa vertaistukea ongelmallisesti pelaaville ja heidän läheisilleen.

Taisin mennä ensimmäiseen vertaistapaamiseen suojamekanismit täydessä valmiudessa.

Olin valmis hyökkäämään heti, jos joku yrittäisi tunkeutua minun alueelleni.

Ja mitä vastassani olikaan? Joukko aitoja elämän kolhimia ihmisiä, joilla ei ollut mitään tarvetta ylläpitää keinotekoisia kulisseja. Suojamekanismini tuntuivat naurettavan ylimitoitetuilta.

Nykyään vedän ongelmapelaajien läheisille tarkoitettua Pelirajat’on -vertaisryhmää Tampereella, ja jatkan samalla omaa toipumistani. Unelmoin jälleen.

Sydämentykytykset jäivät pois heti, kun aloin taas kuunnella sydäntäni.

Pelaaja jatkaa omaa toipumistaan, mutta tiemme ovat kulkeneet eri suuntiin. Sain häneltä luvan kirjoittaa tämän tarinan, jossa hänen sairaudellaan on merkittävä osa, vaikka se ei perimmäinen syy eroomme ollutkaan.

Kun nyt kuitenkin luet tämän, niin:

”Kiitos kaikesta. Oot tärkee!”

Kirjoittaja valmistui Pelirajat’on vertaisohjaajaksi maaliskuussa 2015. 
Blogi on ensijulkaistu kahdessa osassa Deeblogissa.

window.dataLayer = window.dataLayer || []; function gtag(){dataLayer.push(arguments);} gtag('js', new Date()); gtag('config', 'UA-32014541-1');