PASI

Pasi ihannoi pienenä isäänsä, joka joi ja pelasi korttia rahasta. Pasi unelmoi joskus tulevansa yhdeksi heistä. Jossain vaiheessa unelma suuresta voitosta alkoi elää ja Pasille kelpasi peli kuin peli, kunhan sai pelata. Kriisien jälkeen peliongelmasta kertominen oli kuin taakka olisi valahtanut Pasin harteilta. Pasi on toiminut vertaistukiohjaajana ja kokemusasiantuntijana. 

Isäni pyöri paljon ukkoporukoissa, joissa juotiin ja pelattiin korttia rahastakin. Ihailin tuota iloista ja rentoa porukkaa, ja muistaakseni joskus unelmoin tulevani yhdeksi heistä. Viihdyin monesti isäni takin helmassa roikkuen huoltoasemien pelikoneella takapiruna ja hänen voittaessaan sain markan kympin voitosta. Se teki minut todella onnelliseksi, koska perheemme ei ollut kovin varakas.

Hän koulutti minua,
että iso mies ei itke
eikä näytä tunteitaan.

Tällä tavoin isästäni muovautui minulle jollain sairaalla tavalla suuri esikuva, jota katsoin aina ylöspäin. Hän koulutti minua, että iso mies ei itke eikä näytä tunteitaan. Minusta tulikin tunteeton, kylmä, ulospäin kova, mutta sisältä hyvin herkkä. Muistan, että kiusaamisten ja vastoinkäymisten tullen vaivuin monesti kyynelsilmin uneen.

Elin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden saippuakuplassa. Olen aina ollut koulukiusattu ja vanhempani erosivat, kun olin kymmenen vanha. Pelit tulivat kuvioihin ollessani 15-vuotias, jolloin satuin joskus huoltoasemalla muutaman markan pelaamaan.

Menin yläasteelta lukioon kavereiden perässä, mutta koulumenetykseni oli todella heikkoa. Lopetin lukion kahden vuoden jälkeen ja muutin 18-vuotiaana Etelä-Suomeen. Olin tuolloin todella surullinen, hajalla ja yksinäinen. Ajattelin, että kaikki paha jäisi kotiin ja voisin aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä. Pääsin isän jalanjäljille unelmieni kouluun lukemaan hammasalalle.

Melkein heti valmistuttuani pääsin opiskelemaan ylempää tutkintoa, mutta nostin vain opintolainat ja hommasin poissaoloilla potkut koulusta. Pelasin tuolloin lähes joka päivä eri baareissa. Kutsu armeijaan pelasti kaiken hetkeksi. Sitäkin iloa kesti vaan 9,5 kuukautta.

Saippuakupla

Vuodesta 1995 lähtien olin hyvässä työssä ja elämä hymyilikin hetken, kunnes saippuakupla alkoi ensimmäisiä kertoja puhkeilla.

Sain töissä lisää vastuuta, enkä osannut avautua asioista puhumalla. Juhlin ja pelasin joka viikonloppu, kunnes kahden viikon välein tullut tili ei riittänyt enää kahta tai kolmea päivää pidemmälle.

Opintolainojen lyhennykset alkoivat. Maksamattomia vuokria alkoi kerääntyä. Sähköt suljettiin maksamattomien laskujen vuoksi. Tienasin enemmän kuin moni tuttuni tai sukulaiseni, mutta olin usein lainaamassa rahaa, milloin milläkin valheella. Eräs sairaimmista valheistani oli, että minulla oli muka löydetty pahalaatuinen kasvain kaulasta ja tarvitsin rahaa sairaalakuluihin ja leikkaukseen.

Eräs sairaimmista valheistani oli, että minulla oli muka löydetty pahalaatuinen kasvain kaulasta ja tarvitsin rahaa sairaalakuluihin ja leikkaukseen.

Varsinkin äitini lainasi rakkaalle lapselleen mielellään rahaa. Kulissien ylläpitämiseksi jouduin valehtelemaan jokapäiväisesti. Kun ulosottomies pian kolkutteli ovella, otin pankista kaikki lainat mitä suinkin sain.

Erään 30 000 markan lainan sain yrityksen perustamiseen. Olinkin hetken aikaa saippuakauppias verkostomarkkinoinnin parissa. Taisin tuhannella markalla tilata saippuaa, loput rahat menivät kolikkopeleihin.

Minulla ei ollut suosikkipeliä –
riitti että pystyi jotain pelaamaan.

Asuinalueellani Itä-Helsingissä oli tusina baaria, joten en koskaan menettänyt kasvojani, vaan pystyin menemään aina eri paikkaan pelaamaan. Minulla ei ollut suosikkipeliä – riitti että pystyi jotain pelaamaan.

Parhaimmillaan tein useita töitä rahoittaakseni pelaamiseni. Unelma suuresta voitosta alkoi elää. Sellaisen osuessa kohdalle voisin maksaa kaikki velat, auttaa sukulaisia ja hyvittää pahat tekoni.

Näihin aikoihin kävin ensimmäistä kertaa Helsingin Casinolla, jossa voitot olivat suurempia. Halusin kaiken nyt ja heti. Yhdellä Casino-reissulla hävisin suuren summan rahaa, noin 20 000-30 000 markkaa.

Olin häpeissäni. Täysin alamaissa kävelin pitkin Mannerheimintietä ja päätin oikaista Pasilan aseman radan poikki. Olin niin sumussa ja poissa tolaltani, että jäin nukkumaan raiteille. Olin ihan loppu. En jaksanut enää. Millään ei ollut enää mitään väliä. Heräsin hirveässä kunnossa ja keräsin itseni kasaan. Olin häpeissäni, siitä mitä olin yrittänyt tehdä.

Saattohoito

Vuonna 1999 isälläni todettiin syöpä, ja olinkin auttamassa häntä paljon pohjoisessa. Sairauden pahennuttua olin kolme kuukautta vuorotteluvapaalla ja toiset kolme palkattomalla lomalla, jotta sain isäni saattohoidettua hautaan asti.

Hautajaispäivänä menin baariin ja hävisin kaikki tililläni olleet rahat. Palasin kotiin, otin isältäni jääneet kipulääkkeet ja vedin ne kotiviinin kanssa alas toivoen etten enää koskaan heräisi.

Jälleen kerran heräsin aamulla epäonnistuttuani itseni tappamisessa. Totesin vain, että eipähän ole kipuja, vaikka olo oli hyvin heikko.

Tekosyitä ja kulissien ylläpitoa

Pelaaminen lähti aina käsistä suurten kriisien tullessa kohdalle, mutta ajan kuluessa suureksi kriisiksi riitti vaikka naapurin marsun katoaminen. Pelaamiselle riitti tekosyitä. Peliongelma, työuupumus, masennus ja alkoholi olivat ajaneet minut sellaiseen ahdinkoon, että en oikein jaksanut mennä enää töihinkään. Ilmoittauduin sairaaksi milloin milläkin valheella. Kerran löin vasaralla sormeeni saadakseni kerralla kuukauden sairauslomaa. Valehtelin työterveyslääkärille, että olin ajanut polkupyörällä betoniporsaaseen.

Kerran löin vasaralla sormeeni saadakseni kerralla kuukauden sairauslomaa.

Istuin pimeässä asunnossani ja usein kävin kaupassa vasta juuri ennen yhdeksää, kun oli jo pimeää ja ehdin ulos nopeasti juuri ennen kuin kauppa sulki ovensa. En halunnut kohdata naapureitani, joista valtaosa oli silloisia työkavereitani.

Perintörahoilla sain maksettua ulosottovelat ja vieläkin jäi rahaa. Oli suuri onni, että merkintä ulosotossa ei antanut mahdollisuutta tehdä lisää velkaa.

En muista, mitä valehtelin puolisolleni ulosottoasioista. Pystyin näyttelemään jonkin aikaa rikasta, kunnes rahat loppuivat. Meitä oli kaksi työtöntä pienessä asunnossa ja kun pienistäkin riidoista kasvoi suuria, niin aloin taas paeta ongelmia baariin pelikoneiden ääreen.

Pinna kiristyi, koska kummankaan rahat eivät riittäneet elämiseen. Lähes joka viikko jouduimme lainaamaan anopilta rahaa ruokaostoksiinkin. Minä en uskaltanut omilta sukulaisiltani lainata enää. Puoliso ei tiennyt peliongelmastani eikä taida tietää tänäkään päivänä.

Haaveet kaatuvat

”Peli näytti helpolta,
ja ajattelin, ettei kukaan
noista ammattilaisista
olisi minua voittanut.

Pidin itseäni paljon parempana pelurina.”

Tutustuin uudessa työssäni ehkä vääriin ihmisiin, ja pian alkoivat työpäivien jälkeiset pokeri-illat. Oli tullut katsottua televisiosta pokeriturnauksia. Peli näytti helpolta, ja ajattelin, ettei kukaan noista ammattilaisista olisi minua voittanut. Pidin itseäni paljon parempana pelurina. Haaveilin jopa ammattilaisen urasta maailmalla.

Vuonna 2004 sain luottotiedot takaisin ja elämäni helpottui huomattavasti. Parisuhdekin parani hetkellisesti, kun pystyin elättämään meidät molemmat.

Kun sain elämäni ensimmäisen tietokoneen, niin netin ihmeellinen maailma vei minut mennessään. Pelasin pienillä panoksilla ulkomaisilla nettipokerisivustoilla. Pelaaminen oli hauskaa, koska se pysyi aluksi hallinnassa.

Pikkuhiljaa panokset kovenivat ja voitollinen pelaaminen kääntyi tappioputkeksi. Elämäni luisui jälleen käsistäni.

Aloin tehdä 17-18 tunnin työpäiviä, jotta saisin rahoitettua pelaamiseni ja pystyisin helpommin salaamaan rahojen todellisen käyttökohteen. Valkoiset valheet kasvoivat. Sanoin olevani töissä, vaikka olin oikeasti kavereiden kanssa pelaamassa. Jos puolisoni sattui soittamaan kavereille, muut pelurit valehtelivat, että olimme töissä.

Tuolloin tutustuin ensimmäistä kertaa elämässäni pikavippeihin, mikä mahdollisti nopean ja helpon rahan saannin. Aluksi idea toimi loistavasti, kunhan muisti maksaa velat ajallaan takaisin. Pikkuhiljaa vippejä alkoi olla niin paljon, etten enää pystynyt maksamaan niitä.

Mennessäni baariin pelaamaan kolikkopelejä minulla saattoi olla puhelimessa 4-5 tekstiviestiä valmiina eri pikavippifirmoihin. En mennyt voittamaan, vaan pelaamaan. Ne rahat oli tavallaan hävitty jo etukäteen.

En mennyt voittamaan, vaan pelaamaan.

Todellisuutta paossa

Pelaaminen hallitsi minua, eikä mikään tuntunut miltään. Olin todella ahdistunut. Syyttelin puolisoani milloin mistäkin saadakseni hänet tuntemaan itsensä syylliseksi omaan pahaan olooni. Siirsin oman sisäisen pahoinvointini puolisolleni ja tappelimme yhä useammin.

Postin mukana tulleet perintätoimistojen kirjeet saivat minut pakenemaan, jotta en jäisi kiinni salaisesta elämästäni. Sitten pelikaverini asunnosta muutti vuokralainen pois ja sain asunnon itselleni. Pakkasin tavarani ja lähdin puolisolleni mitään ilmoittamatta uuteen asuntooni – taisin illalla laittaa rohkeana asiasta tekstiviestin.

Tuolloin marssin esimiehen juttusille alkoholin takia. Hän olikin jo pitkään seurannut peliporukkamme tapaa ajella töissä trukeilla karkuun varsinkin aamuisin.

Pääsin työterveyshoitajan avustuksella kuukaudeksi Kalliolan klinikalle Minnesota-hoitoon. En puhunut tuolla hoitojaksolla mitään peliongelmastani, vaan keskityin vertaistukeen muiden alkoholistien kanssa. Elämäni lähtikin uuteen nousuun, olin töissäkin todella onnellinen ja jaksoin paremmin. Vaihdoin puhelinnumeron ja poistin muistista kaikki entiset kaverit. Sain esimieheltä positiivista palautetta ja nautin hetken ajan uudesta raittiista elämästäni. Aloin käydä myös AA-ryhmissä, jotka tukivat uutta elämäntapaani ja joista sain uusia ystäviä.

Silmät avautuvat

Oltuani syksyllä 2008 puoli vuotta raittiina minua kohtasi onnenpotku, kun yrityksemme laajeni kotipaikkakunnalleni pohjoiseen.

Sain sisäisen siirron ja olin taas vastaavan asemassa. Tein töitä hullun lailla, ja juhlin paljon uusien työkavereiden kanssa. En ollut kertonut heille menneisyydestäni mitään. Netissä pelaaminen lisääntyi ja hävisin viimeisen kerran kaikki rahani tammikuussa 2009.

Viilsin itseäni ja odotin jopa iloisena kuolemaa. Jokin ahaa-elämys sai minut havahtumaan ja soitinkin itselleni ambulanssin. Sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsin omasta tahdostani lepäämään psykiatriselle osastolle. Se visiitti avasi silmäni lopullisesti.

”Ensimmäistä kertaa mainitsin
omasta peliongelmastani
jollekin ulkopuoliselle.
Tuntui kuin suuri taakka
olisi pudonnut harteiltani.”

Vuosien tie terapiassa A-klinikalla, AA-ryhmissä ja kuntouttavassa työtoiminnassa nosti minut uudelleen jaloilleen. Olin myös vapaaehtoisena paikallisessa mielenterveysyhdistyksessä ja tapasin siellä mukavanoloisen kaverin, joka kertoi omasta menneisyydestään peliongelmaisena. Ensimmäistä kertaa mainitsin omasta peliongelmastani jollekin ulkopuoliselle. Aiemmin äiti ja sosiaalitoimiston täti taisivat olla ainoat, jotka olivat tiliotteistani nähneet ongelmani. Tuntui kuin suuri taakka olisi pudonnut harteiltani.

Aloimme puuhata vertaistukiryhmää paikkakunnallemme. Alun vaikeuksien jälkeen Pelirajat’on on tuli mukaan kuvioihin ja kävimme heidän järjestämässään ohjaajakoulutuksessa keväällä 2013.

Vertaisohjaajana

Keväällä 2016 ohjasin kuudetta vertaistukiryhmääni. Näissä ryhmissä parasta ja antoisinta on ollut se, että omalla esimerkillään voi auttaa ja opastaa samassa tilanteessa olevia tai olleita. Ohjaajakoulutuksen lisäksi olen saanut myös Pelirajat’on kokemusasiantuntijakoulutuksen, joka on mahdollistanut oman tarinani esittämisen muun muassa kouluissa, pitkäaikaistyöttömien ryhmissä, lennostossa sekä THL:n Pelihaitta-verkkokurssilla, jossa oli mukana sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia. Tilaisuuksissa on syntynyt todella hyviä keskusteluja, ja on ollut mahtavaa olla auttamassa ammattilaisia pelurien kohtaamisessa sekä opastaa heitä ottamaan peliongelma puheeksi vastaanotolla.

Oman tarinani kertomisen ansiosta unelma suuresta 14 miljoonan voitosta onkin päivittynyt. Nyt olisi hienoa, jos joku tarinani kuullut tekisi omalla kohdallaan toisenlaisia valintoja ja tulisi vaikka 20 vuoden kuluttua kertomaan niistä minulle. Jos voin omalla esimerkilläni auttaa edes yhtä ihmistä, tunnen ja koen eläväni arvokasta elämää.

Ongelmia on toki vieläkin, vaikka elämä nyt hymyileekin. Olen kasvanut ihmisenä ja osaan ottaa vastoinkäymisetkin vastaan paremmin. Tärkeintä on, että osaan pyytää apua ja puhua asioista avoimemmin.

Suurin muutos omassa elämässäni on tunteiden käsittelyn kehittyminen. En enää pidä asioita sisälläni, vaan uskallan näyttää tunteeni, itkeä julkisesti, jopa halata vastaantulijaa.

Isän opettama ”iso mies ei itke eikä näytä tunteitaan” -saippuakupla on puhjennut, mutta silti rakastan ja kunnioitan isääni yhä edelleen. Pelaamisen loppumisesta johtuva ylimääräinen aika on tuonut elämääni uusia harrastuksia salibandystä valokuvaamiseen. Nämä harrastukset ruokkivat yhä sisälläni olevaa kilpailuviettiä, mutta enää minun ei tarvitse olla paras ja voittamaton.

Nykyään riittää, että voitan itseni.

Jos voin omalla esimerkilläni auttaa edes yhtä ihmistä, tunnen ja koen eläväni arvokasta elämää.