Tarjalle poikansa ongelmallinen rahapelaaminen tuli täytenä yllätyksenä. Läheisenä kokema rasitus näyttäytyi henkisen kuormituksen lisäksi fyysisinä oireina. Nykyään Tarja kasvattaa yhä luottamusta poikaansa, jonka elämään hän tahtoo yhä kuulua.

---

Oman poikani pelaaminen tuli minulle täytenä yllätyksenä. Pojallani oli toki ollut pari vuotta aiemmin maksamattomia vuokria. Ne olivat jo menneet ulosottoon, minkä vuoksi hänelle oli tullut merkintä luottotietoihin, mutta itselleni ei tuolloin tullut mieleen, että kyseessä olisi ongelmapelaaminen. Pojallani oli ollut aivoverenvuoto 18-vuotiaana, ja ajattelin, että kaikki johtui siitä. En halunnut nähdä hänen ongelmaansa.

Vyyhti alkoi purkautua, kun sain eräänä lauantai-iltana tekstiviestin, jossa hän kertoi lähteneensä ulkomaille eikä tiennyt, koska tulee takaisin. Hän ei vastannut puheluihin eikä tekstiviesteihin. Suuri tuska ja ahdistus vyöryivät päälleni. Mitä nyt? Missä mennään? Mitä tämä on? Ajatukset täynnä kysymyksiä lähdin hänen asunnolleen.

Seuraava järkytys oli kun paikan päällä selvisi, että hänen asunnossaan asuivat vieraat ihmiset. Uudet asukkaat sanoivat asuneensa poikani asunnossa jo kaksi kuukautta. Missä minun poikani on ollut tai on nyt?

Hän vastasi puheluuni, kun uhkasin tehdä katoamisilmoituksen poliisille, ja kertoi, ettei hänellä ole hätää.

Suuri tuska ja ahdistus vyöryivät päälleni. Mitä nyt? Missä mennään? Mitä tämä on?

Kyseinen yö meni valvoen ja itkien. Vastassa oli pitkä sunnuntai, jolloin ei voinut tehdä mitään muuta kuin istua ja ihmetellä, elänkö edelleen omaa elämääni. Toivoin, että joku tulisi herättämään minut tästä unesta. Seuraavalla viikolla sain viranomaisilta epävirallisesti tietoa: Poikani oli käynyt töissä, mutta ottanut lomaa. Asunto oli mennyt ja maallinen omaisuus oli kaatopaikalla.

Pitkä ja tuskainen kuukausi kului epätietoisuudessa, kunnes poikani tuli hyväntuulisena takaisin syntymäpäivänäni onnitellen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin aivan ymmälläni ja otin heti yhteyttä mielenterveystoimistoon. Psykologi soitti. Hän kartoitti tilanteeni valitellen, ettei voi ottaa minua vastaan, mutta heidän sairaanhoitajansa ottavat pikapuolin yhteyttä. Meni tasan kuukausi, ennen kun sain itselleni ajan.

Takelteleva terapia

Tunnin keskustelun aikana kerroin tilanteen. Pelaamisesta en silloin vielä tiennyt. Minulle varattiin uusi aika, samoin pojalleni.

Poikani kävi terapiassa tasan kerran ja muut kerrat kertoi käyneensä, kuvaili keskusteluja ja terapian etenemistä – pelkkiä valheita. Omalta elämältäni putosi pohja, olinhan kasvattanut lapseni rehelliseksi. Valehtelua en itse hyväksy, ja nyt oma poikani pystyi siihen ilmeenkään värähtämättä. Minulle nousi raivo, pettymys ja sen jälkeen tulivat itsesyytökset. Mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten en ole nähnyt tätä tilannetta. Olenhan kuitenkin nähnyt poikaani joka viikko.

Poikani muutti luokseni asumaan, kun muuta paikkaa ei ollut. Luottotietojen menetyksen takia hän ei saanut vuokra-asuntoa eikä olisi pystynyt maksamaan takuuvuokraa. Veneen alle en häntä halunnut. Sitten hän jäi kiinni rahan varastamisesta veljeltään. Pakolla sain hänet luovuttamaan pankkitunnuksensa minulle ja veljelleen, ja silloin totuus valkeni: hän pelaa rahansa.

Anteeksipyyntöä hän ei esittänyt veljelleen eikä minulle. Tuntui siltä, että omassa päässä asiat surrasivat yötä päivää. En nukkunut kuin nukahtamislääkkeellä, vaelsin paikasta toiseen enkä tiennyt, miten pääsen ulos tilanteesta. Totuus oli karmea. Minun lapseni valehtelee, varastaa, pelaa rahansa ja kaiken lisäksi tuo valehteleva paketti asuu kanssani saman katon alla. Miten pystyn siihen? Nukuin omassa kodissani lompakko ja pankkitunnukset tyynyn alla, vahtien ja peläten.

Totuus oli karmea.
Minun lapseni valehtelee, varastaa, pelaa rahansa ja kaiken lisäksi tuo valehteleva paketti asuu kanssani saman katon alla.

Tästä paranemisprosessini lähti käyntiin. Päätin, että nyt on pakko saada apua. Ensisijaisesti hain sitä pojalleni, kunnes totesin, että romahdan kohta itse. Kävin säännöllisesti kuntosalilla ystävättäreni kanssa. Hän jaksoi kuunnella, mutta oli yhtä ymmällään tilanteesta. Suuri apu kuuntelemisesta kuitenkin oli.

Ex-mieheni sulkeutui pois tilanteesta, ja toinen poikani taisteli omaan veljeensä luottamisen kanssa. Olin yksin.

Kävin säännöllisesti mielenterveystoimistossa keskustelemassa, mutta romahdus tuli kuitenkin. Minua kuunneltiin, mutta en saanut riittävää apua eikä minua ymmärretty riittävästi. Kävin lääkärissä, sain nukahtamislääkkeitä ja kehotuksen mennä sosiaalitoimistoon hakemaan edunvalvojaa. Minun olisi pitänyt saada poika lääkäriin, koska muuten häntä ei voisi auttaa – olihan hän aikuinen ja kävi töissä. Nämä vastaukset kuulin luukulta, jos toiselta. Yritin. 

Tuntui, että juoksin paikasta toiseen. Kaiken piti tapahtua virka-aikana, mikä hankaloitti omaa elämääni. Väsymys oli valtava. Kotona yritin pysyä rauhallisena, koska äänen korottaminen, painostaminen ja patistaminen aiheuttivat vain puhumattomuutta. Lähdin pois kotoa, kun tilanne kävi niin ahdistavaksi, että en jaksanut olla poikani kanssa saman katon alla. Kävelin metsässä, istuin kannon nokassa ja keräsin itseäni, jotta pystyisin olemaan omassa kodissani. Pidin asioita liikaa sisälläni, ja oireeni muuttuivat fyysiseksi. Ensin aukesi oikea kämmen vereslihalle.

Olin rikki niin sisältä kuin päältäkin. 

Kun sain soiton lääkäriltä, että poikani pääsee terapiaan, helpotuin ja päästin tilanteesta irti ajatellen, että nyt joku muu ottaa myös vastuuta. Silloin tuli todellinen uupumus, jolloin vain nukuin. Ihoni rikkoutui vasemmasta kädestä käsivarsiin sekä oikeaan käteen. Olin rikki niin sisältä kuin päältäkin. Lääkäri hoiti vain ihottumaa määräten erilaisia salvoja, ja tilanne vain paheni.

Päätin kokeilla homeopatiaa, jolloin tilannetta hoidettiin myös henkiseltä puolelta. Hoitoon kuuluvat pienet helmet ja puolentoista tunnin keskustelu. Apu oli suunnaton. Iho ja mieli alkoivat eheytyä, nukuin paremmin. Sain asioihin etäisyyttä. Jaksoin viedä asioita eteenpäin. Pilkoin hoidettavat asiat pienempiin osioihin. Otin itselleni lyhyen aikavälin tavoitteita, eivätkä asiat enää olleet iso hoitamaton möykky sisälläni. Palkitsin myös itseäni. Kun olin hoitanut jonkun asian, kehuin itseäni, menin kahville kahvilaan tai nauttimaan lasillisen viiniä. Aloin elää myös omaa elämääni, omia toiveitani ja halujani kuunnellen. En elänyt enää pelkästään poikani ongelmille.

Onnellinen loppu?

Nyt poikani asuu omassa asunnossa, ja hänellä on edunvalvoja. Hän opettelee vastuun ottamista ja minä luovuttamista. Tulevaisuus näyttää valoisammalta.

Luottamusta minulla ei vielä ole, enkä osaa sanoa, tuleeko se joskus. En voi kuitenkaan elää loppuelämääni miettien, milloin hän taas valehtelee minulle. Tässä minulla riittää työstämistä. Haluan kuulua hänen elämäänsä ja haluan, että hän kuuluu minun elämääni. Rakastan häntä ja olen ylpeä hänestä. Hän on nuoren elämänsä aikana kokenut paljon ja selviytynyt.

Uskon ja luotan siihen luovuttaen hänet elämälle. Haluan tukea häntä ja olla läsnä oleva, rakastava äiti.

Rakastan häntä ja olen ylpeä hänestä. Hän on nuoren elämänsä aikana kokenut paljon ja selviytynyt.