3.2.2017 — Läheisille, Vertaisohjaajat

Läheisten vertaisohjaaja Emmi kokemus vapaaehtoisena toimimisesta

Läheiset, joita rahapelaamisesta johtuvat haitat koskettavat, saattavat kaivata vertaistukea aivan kuten pelaavatkin henkilöt. Pelirajaton-toiminta on ollut maamme yksi ensimmäisistä tahoista, jotka ovat kouluttaneet myös läheisiä vertaisohjaajiksi sekä tarjonneet erillistä, vain läheisille suunnattua vertaistukea.

Pelirajaton-vapaaehtoiset, olivatpa he entisiä rahapelaajia tai läheisiä, toimivat vapaaehtoisina vertaisohjaajina omilla paikkakunnillaan eri puolilla Suomea ohjaten vertaisryhmiä, vastaten vertaispuhelimeen tai toimien tukihenkilönä, Tehostartissa ja chateissa. 

Haastattelimme vertaisohjaaja ja kokemusasiantuntija Emmiä, jolta tiedustelimme miksi hän valitsi juuri Pelirajaton-ohjaajakoulutuksen.

Miksi lähdit mukaan vertaisohjaajaksi läheisenä?

Alun perin päädyin läheisryhmän vertaisohjaajaksi oman avuntarpeeni johdattamana. Olin tullut tilanteeseen, jossa ymmärsin olevani täysin keinoton suhteessa läheiseni vuosia jatkuneeseen peliongelmaan.

Pelaamisen suhteen kädet pystyyn nostaneena ymmärsin tarvitsevani apua itselleni. Ei vain ollut paikkaa mistä sitä saisin. Ovi suljettiin edestäni kerta toisensa jälkeen kuittaamalla se “ongelma on pelaajalla” -lausahduksella. Toki näin olikin, mutta ongelman seuraukset kaatuivat myös minun niskaani puolisona. Koska en viihtynyt verkossa, päätin selvittää olisiko paikkakunnallani vertaisryhmää. No, nyt on.

Mitä vertaisohjaaminen antaa sinulle?

Vertaisryhmän ohjaaminen on minulle osa toipumisprosessia. Jokainen ryhmä ja ryhmäläinen on opettanut jotakin. Kahden ryhmänohjausvuoden aikana olen oppinut seisomaan omilla jaloillani, kasvanut aikuiseksi.

Mikä ryhmien vetämisessä on haastavinta?

Haastavinta, ja samalla palkitsevinta, ryhmien vetämisessä on sen aikana heräävien tunteiden kohtaaminen: epävarmuus, avuttomuus, turhautuminen, kiukku, suru jne. Ryhmäläisessä kun voi kohdata itsensä. Se miten ohjaajana kohtelen ryhmäläisiä, on lopulta se, miten kohtelen itseäni.

Mikä on ollut antoisin hetki?

Antoisinta on tuntea liikutusta, joka seuraa läheisen antautumisesta omalle prosessilleen; miten läheinen reagoi, kun kohtaa ymmärrystä sen sijaan, että häntä syyllistetään toisen pelaamisesta ja sen tukemisesta; miten läheinen hiljalleen uskaltaa luopua vastuusta, joka kuuluu pelaajalle ja on edellytys molempien toipumiselle; miten läheinen alkaa kohdata omia kipeitä tunteitaan kuullakseen niiden viestin: mitä minä itse haluan ja tarvitsen.

Kuinka paljon vapaaehtoinen vertaisohjaaminen on vienyt aikaa?

Ryhmän ohjaaminen vie minimissään aikaa kaksi tuntia viikossa eli ryhmäkokoontumisen verran. Minulla menee käytännössä tuplamäärä aikaa, kun ennen kokoontumiskertaa käyn läpi malliohjelman ja tulostan materiaalit. Seuraavana päivänä kirjaan itseäni varten ylös ryhmäkerralla pintaan nousseita tunteita tai muita huomioita. En pidä vertaisohjaamiseen kulutettua aikaa uhrauksena, sillä se kaikki työ on myös omaa toipumista edistävää työtä. Teen sitä mieluummin kuin yritän ratkoa asioita, jotka eivät ole minun vallassani.

Mitä antaisit vinkiksi läheisten vertaisohjaajaksi haluavalle?

Kaikista ennakkokäsityksistä koskien “oikeaa” tapaa toipua kannattaa luopua, muuten huomaa olleensa väärässä. Jokaisella ryhmäläisellä on omansa. Mukaan kannattaa lähteä yhtä avoimin mielin kuin lähtisi tutkimusmatkalle. Sitä se lopulta on – tutkimusmatka itseen – ei aina niin kovin helppo, mutta ainakin minulle se on ainoa mahdollinen vaihtoehto.

---

Uusimmat