Reija luuli, ettei koskaan tulisi selviämään tilanteesta, jossa hän jää kiinni työnantajalleen asiakkaittensa rahojen pelaamisesta. Shokeeraava tilanne kuitenkin herättää Reijan, joka nykyään toimii vertaisohjaajana peliongelmaisille.

---

Ensimmäiset pelikokemukseni ovat kioskilta, jossa äiti työskenteli. Siellä oli 20 pennin ja 50 pennin pajatsot, joihin pajatson huoltomies antoi kolikot sisäänhakattavaksi. Se oli varsin jännää. 

Löysin pelikoneet ja pelihallit vasta myöhemmin mönkään mennen avioliittoni aikoina. Silloin pelaamiseni pysyi vielä aisoissa. Pelasin pienillä panoksilla, ja aina ”voitettuani” keräsin kolikot kasaan ja poistuin tyytyväisenä kotiin.

Meille syntyi vuonna 1993 toivottu poikavauva. Pojan elämä oli muutaman kuukauden ikäisestä lähtien pelkkää sairastelua. Minä valvoin yöt ja päivät, siippani opiskeli. Kun sain omaa aikaa, pyyhälsin pelikoneen ääreen tyydytystä hakemaan. Vieläkin suhteellisuudentaju oli jollainlailla pelaamisen suhteen tallella.

Mopo alkoi jo silloin karata käsistä,
mutta vielä pelattiin omia, ei vieraita rahoja.

Poikamme ollessa kuusivuotias mieheni sairastui mielenterveydellisesti. Jouduin pitämään yksin huolta koko perheen hyvinvoinnista. Ja aina kun aikaa töiden jälkeen jäi, pelikoneet suorastaan kutsuivat. Mopo alkoi silloin karata käsistä, mutta vielä pelattiin omia, ei vieraita rahoja.

Tästä seurasi oma sairastuminen vaikeaan masennukseen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta päädyimme avioeroon, sekä minun harteilleni jäivät yhteiset velat. Loppujen lopuksi ero oli kuitenkin helpotus, vaikka pelaaminen alkoikin suistua yhä enemmän väärille raiteille.

Velkaa velan päälle

Näihin aikoihin en saanut mistään lisää velkaa; en kulutusluottoja, en pikavippejä, en pankkilainaa. Luottotiedot olivat menneet, mutta olin päässyt Takuusäätiön alaiseen velkamaksuohjelmaan. Vuosien saatossa velat tulivat maksettua ja luottotiedotkin sain takaisin.

Jipii, taas päästiin saamaan lisää rahaa! Postilaatikosta tipahteli toinen toistaan mukavampia ja helpompia mahdollisuuksia ottaa kulutusluottoja. Pankitkin tarjosivat niitä silloin auliisti.

Ja velkaahan otettiin. Ja pelattiin ja pelattiin.

Välillä yritin maksaa velkoja pois uudella velalla, tietenkin huonolla menestyksellä. Kaikki paska levisi käsiin, kun jouduin jälleen pitkälle sairaslomalle masennuksen vuoksi. Tulot romahtivat, enkä enää pystynyt maksamaan velkojani millään ilveellä. Kaikki tienestit menivät pelaamiseen.

Viimeinen niitti oli, kun löysin netistä oman taivaani: nettipelit, pokerit, arvat ja muut vastaavat. Kyllä oli helppoa pelaamista, kortilla vain siirsi rahaa pelitilille ja panokset sen kun kasvoivat. Raha menetti täysin merkityksensä. Ei ollut väliä voittiko vai hävisi, pelaaminen oli täyttänyt koko ajatusmaailmani, päivät sekä yöt.

Poikani huomasi tilanteen, olihan hän jo 13-vuotias, mutta ei sanonut siitä minulle mitään, painui vain omaan huoneeseensa omalle koneelleen. Eikä pojan tehtävä todellakaan ole olla äitinsä vartija!

Viimeinen niitti oli, kun löysin netistä taivaan:
nettipelit, pokerit, arvat ja muut vastaavat.

Näillä main löytyi joku järjen hippunenkin takaraivosta ja hakeudun A-klinikan peliongelmaisten ryhmään. Kaikki aivan yhtä tyhjän kanssa. En edes kuulunut siihen porukkaan, niissä oli kaikissa muutakin ”vialla” ja mullahan ei ollut ongelmaa juuri nimeksikään. Pelaaminen jatkui vaan.

Velkaa oli silmät ja suut täynnä. Hakeuduin monien mutkien jälkeen vuonna 2010 velkaneuvontaan. Kenties olisi ollut fiksumpaa tehdä niin jo aiemmin. Pääsin hyvin tiukkaan velkajärjestelyohjelmaan, jota yritin pilkun päälle noudattaa. Viidessä vuodessa olisin velkani ohjelman mukaan kuitannut, mutta… pelaaminen oli edelleen ykkösasia elämässäni. Tässä vaiheessa alkoi päässä hämärtyä täysin. Omat ja vieraat rahat sekoittuivat.

”Mitä helvettiä oot tehnyt?”

Käytin työpaikkani asukkaiden rahoja omiin tarkoituksiini. Tein niin sillä ajatuksella, että maksan rahat takaisin kun taloudellinen tilanteeni paranee. Ja paskat, mitä syvemmälle pelaamisen suohon upposin, sitä hullummaksi meni pelaaminen. Ostin netistä arpoja ja etsin uusia sivustoja päästäkseni pelaamaan. Olihan minunkin kohdalleni joskus se ISO voitto tultava!

Valehtelin läheisilleni taloudellisesta tilanteestani mitä uskomattomimmilla selityksillä, ja aina ne jotenkin menivät läpi, omaksi vahingokseni tietysti. 

Olihan minunkin kohdalleni joskus se ISO voitto tultava!

Koittipa minullekin tuomiopäivä. Eräänä iltapäivänä alkuvuodesta 2012 esimieheni soitti. Tuota puhelua olin pelännyt, mutta myös odottanut. Esimieheni kyseli, olinko ottanut asukkaiden rahoja omiin tarpeisiini.

Eräs työkaverini oli käräyttänyt minut tiliotteiden perusteella. Ei auttanut valehtelu, ei kiertely, eikä minulla enää siinä vaiheessa ollut siihen voimiakaan; myönsin tietysti kaiken! Olin helvetin väsynyt omaan tyhmyyteeni ja pelaamiseeni ja ajattelin, että nyt tähän asiaan tuli varmaankin jonkinlainen loppu. Olin aivan shokissa. Toisaalta olin myös helpottunut asian tultua ilmi.

Otin yhteyttä työkaveriini, sanoin tarvitsevani apua ja menin hänen luokseen. Kerroin kaiken sen, minkä shokiltani ja itkultani pystyin. Hän soitti esimiehelleni ja kysyi mitä tämä kaikki tarkoittaa.

Työsuhteeni purettiin ja sain syytteen törkeästä kavalluksesta. Pyydettiin luottamusmies paikalle, joka selittäisi minulle juurta jaksain missä nyt mennään. En jaksanut uskoa, että menetän työpaikkani – ihanat työkaverit ja ihanat asukkaat!

Työsuhteeni purettiin ja sain syytteen törkeästä kavalluksesta.

Tulin kotiin, sekaisin kuin seinäkello, soitin kahdelle ystävälleni, joilla ei ollut aikaa kuunnella minua. Itkin ja mietin elämääni. Miten olen voinut ajaa itseni tähän tilaan? Ovikello soi. Siskoni, hänen miehensä ja kaksi hyvää ystävääni seisoivat oven takana.

”Mitä helvettiä sä nyt oot tehnyt?”

”Mitäpä minä, menetin juuri työpaikan, työkaverit, varmaan teidät kaikki ja joudun varmaan vankilaan. Vaihtoehdot taitaa olla aika vähissä, tästä en selviä koskaan, nyt haluan vaan kuolla tai jotain.”

Pysähdys

Ystäväni keskustelivat siskoni kanssa ja päättivät hoitaa minut psykiatriselle osastolle. Hiukan vastentahtoisesti heidän matkaansa lähdin, sillä tiesin siellä olevan monta tuttua hoitajaa. Mutta kai minä sitä sitten tarvitsin.

Olin osastolla viisi vuorokautta. Oli pakko pysähtyä ja miettiä asioita. Olin varma, etten ikinä asiasta selviä, itkin ja huusin ja huusin ja itkin. Keskustelin henkilökunnan kanssa, enkä voinut hetkeäkään olla yksin. Ahdisti, masensi, vitutti, enkä pystynyt nukkumaan ilman lääkitystä. Asiat vain pyörivät mielessäni. Tässäkö olisi minun loppuni? Varmaa oli, että pelaaminen ainakin loppui.

Oli vaikeaa lähteä osastolta kotiin, turvallisesta paikasta ja turvallisesta ympäristöstä ja kohdata arki.

Poikani syytti itseään, juteltiin paljon, halattiin ja rakastettiin asiat selviksi. Onneksi minulla on fiksu poika! Osastolta olin jälleen kerran ottanut yhteyttä A-klinikkaan, jossa alkaisi samaisena keväänä uusi peliongelmaisten ryhmä. Sinne siis, hieman negatiivisella asenteella, mutta menin kuitenkin.

Olin osastolla viisi vuorokautta. Oli pakko pysähtyä ja miettiä asioita. Olin varma, etten ikinä asiasta selviä, itkin ja huusin ja huusin ja itkin.

Oli korkea kynnys osallistua kuulemistilaisuuteen, jossa lyötiin työsuhteenpurkamislappu käteen. Olin osastolla ollessani kirjoittanut työkavereilleni kirjeen, jossa kerroin mihin rahat olivat menneet ja sairaudestani, patologisesta pelaamisesta. Työpaikallani oli järjestetty henkilökunnalle tiedotustilaisuus asiasta ja luottamusmies luki kirjeeni heille. Kohtelu esimiestasolta oli todella asiallista, jopa ammattitaitoani kehuttiin. Työntekijänä olinkin ollut hyvä!

Ihmeekseni sain huomata, että arki lähti pyörimään ilman suurempia ponnisteluja. Olin sairauslomalla koko loppuvuoden 2012 kasaten itseäni ja yrittäen hyväksyä itseni. Pelaamattomuuskaan ei ollut niin vaikeaa kuin olin kuvitellut. Myönnän kuitenkin, että pelaamiseni olisi varmasti jatkunut ilman tätä shokkihoitoa.

Nollatoleranssi

Olen todella kiitollinen entisille työkavereilleni, jotka ovat pitäneen minusta huolta, nähneet sairauteni taakse ja löytäneet sen naisen, joka oikeasti olen. Heidän kanssaan olen jaksanut hyvin tehdä tätä matkaa!

Menin A-klinikalle keväällä 2012, kävin GA-ryhmässä, sain ihania uusia ystäviä ja mahdottoman upeaa vertaistukea.

Jokainen uusi päivä oli helpompi kuin edellinen. Pystyin huoletta kävelemään peliautomaattien ohi, poikani laittoi tietokoneeni pelisivustoille pyynnöstäni estot, siskoni taakse talletin lopputilini ja näytin tiliotteeni hänelle kuukausittain todisteeksi siitä, että en ole pelannut netissä. Muutaman kerran olen unissani ollut pelaamassa isäni kanssa, joka on ollut kuolleena jo 21 vuotta.

Jokainen uusi päivä oli helpompi kuin edellinen.

Kesän ja A-klinikan ryhmän loppumisen jälkeen otin yhteyttä Pelirajaton-vertaistukiryhmään. Ylitin taas uuden kynnyksen ryhmään mennessäni eikä se tällä kertaa ehkä ollutkaan niin korkea, enhän ollut pelannut puoleen vuoteen. Ryhmä tekee tehtävänsä, se tukee ja kannustaa ja antaa uskoa pelaamattomuuteen, kunhan motivaatio siihen löytyy. Mitä enemmän itse annat, sitä enemmän saat!

Laitoin viimeiset kolikot pelikoneisiin 11.1.2012. Toivon, että olen selvinnyt ongelmastani. En kuitenkaan halua lähteä kokeilemaan pelaamista, heikko jää voi vieläkin pettää. Minulla ei ole kuin yksi vaihtoehto: TÄYDELLINEN NOLLATOLERANSSI! Koska olen päättäväinen ihminen, päätin, että pelaamiseni loppuu juuri tässä paikassa. Tämä päätös on pitänyt.

Vertaisohjaajaksi

Teen joka päivä asian eteen töitä enkä halua unohtaa hullujakaan kokemuksiani pelaamisestani. Ne ovat kuitenkin opettaneet minulle hyvin paljon, ja kenties tehneet minusta sen mikä nyt olen: vertaisohjaaja peliongelmaisille.

Olen vetänyt viisi vertaistukiryhmää kohtalotovereilleni. Syksyllä 2015 suoritin puhelinpäivystäjän koulutuksen ja toimin kerran viikossa vertaistukena peliongelmaisille. Olen myös käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen.

Viidenkympin villitys

Sain tuomion kavalluksesta joulukuussa 2012, neljä kuukautta ehdollista vankeutta kahden vuoden koeajalla. En siis nähnyt Hämeenlinnaa, ja toivottavasti en koskaan näekään! Tämä olkoon elämänmittainen kokemukseni, josta maksan edelleen oppirahojani.

Tällä hetkellä olen työssä omalla alallani. Työnantaja tietää taustani ja arvosti suuresti rehellisyyttäni kertoessani siitä. Olen näin vanhoilla päivillä myös aloittanut opiskelun ammattikorkeakoulussa tavoitteenani sosionomin paperit. Kaikkea se viidenkympin villitys teettää!

Olen huomannut, että energian voi kohdistaa johonkin järkeväänkin. Toimin paljon vapaaehtoistyössä vapaa-ajallani muun muassa pesäpallon parissa. Se on talkootyötä parhaimmillaan!

Pelit ja pelaaminen kulkevat varmasti mukanani koko loppuelämäni. Toivon vain, että pysyn kuivilla ja voin jatkaa pää pystyssä matkaani pelaamattomuuden polulla. Saan olla kiitollinen pojalleni, äidilleni, siskoni perheelle ja ystävilleni, jotka ovat mukanani matkaa taivaltaneet ja tukeneet pelaamattomuuttani. Ilman heitä en olisi selvinnyt. Joskus mietin, miten saisin sairauskertomuksestani diagnoosin ”patologinen pelaaminen” pois.

Pelit ja pelaaminen kulkevat varmasti mukanani koko loppuelämäni. Toivon vain, että pysyn kuivilla ja voin jatkaa pää pystyssä matkaani pelaamattomuuden polulla.