—
Tänään on ensimmäisen vetämäni ryhmän viimeinen kerta. Tarkoituksenamme on normaalin ryhmäkerran jälkeen viettää aikaa yhdessä-syödä pizzaa ja puhua ehkä jostain muustakin, kuin pelaamisesta.
Tästä päivästä lähtien alkaa pelurin oma polku. Toki sitä polkua on tallusteltu jo 12 viikkoa, mahdollisesti pidempäänkin, mutta nyt on se hetki, kun ryhmä loppuu. Nyt on se hetki, kun kaiken ryhmästä saadun tiedon, tuen ja itsetutkiskelun pitäisi kantaa hedelmää pelihimon iskiessä. Vertaisryhmän merkitystä ei ehkä ymmärrä ryhmän ollessa käynnissä. Kun on joka viikko paikka, johon mennä ja puhua. Jossa on ystäviä, jotka kantavat samaa taakkaa. On ehkä yllättävänkin helppoa vähentää pelaamista tai olla jopa kokonaan pelaamatta. Mutta mitä sitten kun ryhmä loppuu? Mistä voimavarat kun ei voi enää tukeutua ryhmän kannustukseen ja olemassaoloon?
Itsestä. Siitä kaikken tärkeimmästä: omasta itsestä. Sieltä se voima löytyy.
Toivon sydämestäni, että olen pystynyt auttamaan ryhmäläisiäni näkemään itsessään hyvää- jotain jonka vuoksi taistella. Toivon, että viimeisen 12 viikon aikana elämässä on ollut niin isoja onnistumisia ja ylpeydenaiheita, että ne kantavat pitkälle tulevaan. Ja että jokaiseen ryhmäläiseen olisi istutettu pieni ajatuksen ja toivon siemen: minä en voi muuttaa menneisyyttä, mutta tulevaisuus on minun käsissäni.
Kirjoittaja toimii Pelirajat’on-vertaisohjaajana ja käsittelee aktiivisesti rahapeliongelmaa blogissaan.
Siirry blogiin tästä