—
Syksyn 2018 voimavarakurssi Mikkelissä
Kaikki meistä on jonkun lapsia, jonkun ystäviä, ehkä vaimoja tai aviomiehiä, jonkun äitejä ja jonkun isiä. Mutta kaikkia meitä yhdistää raadollinen riippuvuus ongelmalliseen pelaamiseen.
Kun aamulla piti lähteä ajamaan kohti Mikkeliä, mietin mihin olen lähdössä. Olenko valmis puhumaan asioistani tuikituntemattomien ihmisten kanssa, kun en niistä ole avoimesti kyennyt puhumaan kenenkään kanssa? Toisaalta olin utelias tulevan suhteen, mutta toisaalta halusin perua koko reissun ja jäädä kärvistelemään yksin ajatusteni ja tunteideni kanssa. Jokin kuitenkin sai tarttumaan auton avaimiin ja niin matka kohti voimavarakurssia alkoi.
Hotellilla kokoontuessamme muiden ihmisten kanssa katselin kurssilaisia uteliaana ja huokaisin helpotuksesta, viimeistään kun esittelykierros käynnistyi, sain todeta, että kaikki meistä on suhteellisen tavallisia ihmisiä, jotka painimme syystä tai toisesta samantyylisten ongelmien kanssa. Kaikki meistä on jonkun lapsia, jonkun ystäviä, ehkä vaimoja tai aviomiehiä, jonkun äitejä ja jonkun isiä. Mutta kaikkia meitä yhdistää raadollinen riippuvuus ongelmalliseen pelaamiseen. Yhtäkkiä siitä puhuminen alkoi tuntua luonnolliselta, helpottavalta ja helpolta. Olin vihdoinkin päässyt ”omieni pariin”, seuraan, jossa minua ymmärretään paremmin kuin missään muualla ja jossa minun ei tarvinnut hävetä tai varoa tunteitani ja tuntemuksiani.
Olin vihdoinkin päässyt ”omieni pariin”, seuraan, jossa minua ymmärretään paremmin kuin missään muualla ja jossa minun ei tarvinnut hävetä tai varoa tunteitani ja tuntemuksiani.
Päivät kurssilla olivat antoisia, kuulimme lukuisia asiantuntijoita, joilla lähes kaikilla tuntui teoriataustan lisäksi olevan jokin omakohtainen kokemus riippuvuudesta joko itse kokemana tai läheisenä. Meitä kohdeltiin ymmärtäväisesti, lohdullisesti mutta silti vastuutettiin kantamaan vastuuta omasta ongelmasta tukitoimien avulla. Jokainen sai suunvuoroa, jokainen sai avautua mutta toisaalta meille annettiin myös mahdollisuus vaieta, mikäli aihe oli sillä hetkellä liian kipeä. Saimme kokemuksia, saimme neuvoja ja vinkkejä, saimme ymmärrystä ja käytännön ohjeita.
Itselleni henkilökohtaisesti ehkä kuitenkin vaikuttavinta olivat läheisten puheenvuorot. En ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt kunnolla, mitä oma toimintani saattoi läheisissäni aiheuttaa. Vaikka olin aina tiennyt että myös läheinen kärsii ja kokee erilaisia tunteita ja tuntemuksia, avasi kurssilla olleiden ja käyneiden läheisten puheenvuorot näkemystäni siitä kuinka kokonaisvaltaisesti myös läheinen saattaa tuntea niitä samoja tai samankaltaisia tuntemuksia, mitä itse riippuvainen käy läpi.
En ollut koskaan aiemmin ymmärtänyt kunnolla, mitä oma toimintani saattoi läheisissäni aiheuttaa.
Kurssipäivien antoisuuden lisäksi minulle antoi paljon myös ”vapaa-aika” luentojen jälkeen. Milloin kokoonnuimme juttelemaan muiden kurssilaisten kanssa päivän asioista, menneisyydestä tai tulevaisuudesta, milloin vaeltelin päivän teemoja mietiskellen kumisaappaat jalassa lähimetsissä, milloin istuskelin Saimaata tuijotellen tuntikausia laiturilla. Soittelin läheisille ja kerroin ja kertasin mitä olin päivien aikana oivaltanut, sain kannustusta ja läheiseni olivat ylpeitä että hakeuduin kurssille.
Kurssilla pelaamattomuuteni täytti 6kk ja jo silloin aplodit vastaanottaessani tiesin, että tämä ryhmä jää osaksi elämääni myös kurssin jälkeen. Toiseksi viimeisenä iltana kokoonnuimme saunomaan ja rupattelemaan niitä näitä, välillä heitimme hurttia huumoria omasta riippuvuudestamme, mutta se oli sallittua – koska me itse olimme kokeneet sen kaiken. Kiitimme ohjaajiamme Jaria ja Cataa loistavasta panoksesta suhteemme, siitä uskosta ja toivosta jonka he meissä kaikissa herättivät, tai jota he vahvistivat omalla toiminnallaan, kuluneen viikon aikana.
Kun sitten viimeinen päivä koitti ja hyvästelimme kurssilaisten kanssa toisemme, oli haikeus ja jälleennäkemisen toivo, ainakin omassa rinnassani. Nämä kurssilaiset tiesivät mitä olen käynyt läpi, ja silti he hyväksyivät minut sellaisena kuin olen. Sain heiltä ymmärrystä, sain toivoa ja lohdutusta. Sain puhuttua ne kipeät asiat, joita vielä Mikkeliin lähtiessäni olin ajatellut pitää sisälläni.
Whatsapp-ryhmämme laulaa tuon tuosta, joulutoivotukset kuvien kera ympäri Suomen tavoittivat hetkessä toisemme. Kun on aihetta iloon, kerron sen ryhmälle. Kun on retkahtamisen pelko, tai edes peliajatuksia, jaamme sen toistemme kanssa. Tuemme, ymmärrämme ja kuuntelemme. Välillä viestit muuttuvat lähes saarnaksi, muistutamme toisiamme mitä edellisen syksyn aikana koimme ja opimme – ja hyvä niin.
Ei ole asiaa, jota en pysty jakamaan. Minun ei tarvitse hävetä menneisyyttäni, sillä vain niin voin rakentaa parempaa tulevaisuutta.
Tämän muistelman myötä haluan rohkaista ihmisiä tuleville voimavarakursseille ja tietenkin kiittää kaikkia niitä persoonia, jotka olivat osana omaa kokemustani.
Erityisterveiset kanssakulkijoilleni, muistetaan ettei oleellista ole ”sit kun” vaan ”nyt kun”. ?
Minun ei tarvitse hävetä menneisyyttäni, sillä vain niin voin rakentaa parempaa tulevaisuutta.